44. viikko: Vielä kerran Moselin laaksoon ja kotiin Suomeen

Olen ihastunut! Joen varrella on toinen toistaan kauniimpia kyliä, puurakenteisia taloja ja paljon satumaisia linnoja, joita voi ihailla vain auton ikkunasta. Olen vieraillut Moselin alueella nyt kaksi kertaa ja myös tällä jälkimmäisellä kerralla löysin sieltä uutta ihmeteltävää ja ihailtavaa. Tunsin olevani kuin satumetsässä, vaikka asunkin Suomessa lähes metsän keskellä. Tiedän jo nyt, että näihin metsiin tulen vielä myöhemmin uudestaan.

Jos ei ole aikaa tutustua koko Moselin alueeseen, suosittelen tutustumaan aikankin viehättävään Cochemin pikkukaupunkiin. Cochemin kaupungissa on vakituisia asukkaita noin 5000, mutta se tuntuu paljon suuremmalta paikalta. Vanha keskusta on tiiviisti rakennettu ja sen kapeiden kujien varrella on vieri vieressä erilaisia kauppoja, kahviloita, leipomoita, viini- ja oluttupia sekä ravintoloita joka lähtöön. Cochem tuntui olevan myös muiden matkailijoiden suosima vierailukohde. Cochemiin matkaa noihin aikoihin suunnittelevan kannattaakin varata majoitus ajoissa. Tai sitten voi tehdä kuten me ja nukkua yönsä aivan yhtä ihastuttavassa viereisessä pikkukylässä ja käydä vaikka kävelemässä Saksan pisimmällä riippusillalla. Näin saattaa säästää paljon rahaa ja löytää paikallisten suosimat lähiravintolat paljon edullisimilla Schnitzeleillä ja valkoviineillä.

Itse kävimme tutustumassa myös Cochemin kaupunkiin sekä sen linnaan. Suosittelen linnassa vierailua kaikille jo pelkästään sieltä näkyvien maisemien takia. Linnoista ja historiasta kiinnostuneille suosittelen myös lämpimästi vajaan tunnin pituista opastettua englannin- taikka saksankielistä kierrosta, jonka aikana pääsee tutustumaan linnan sisäosiin ja pihapiiriin pätevän oppaan johdolla. Linnassa oli mielenkiintoista nähtävää, vaikka sisätilat ei yltäneetkään aivan hollannin Kasteel de Haarin tasolle. Linnan sijainti on kuitenkin paljon vaikuttavampi kuin hollantilaisen linnan - vuori vs. tasamaa. Cochemin linnasta löytyi myös esimerkiksi aitoja ritarihaarniskoita ja salaovia.

Perjantaina oli sitten aika lähteä kohti koti-Suomea. Koko torstaipäivä meni autoa pakatessa ja taloa siivotessa, joten paluuahdistus iski vasta taksikyydissä kohti lentokenttää. Kun taksimme lähti liikkeelle, pohdimme tyttöjen kesken, mitä tuli nähtyä ja koettua koko kuluvana vuonna. Opimme paljon hollantilaisesta kulttuurista, verotuksesta, ruuasta, ihmisistä, säästä, pyöräilystä, jne. Tutustuimme kaikkiin naapurimaihin, joissa söimme ja joimme hyvin. Hollantilaista ruokakulttuuria en voi kehua. Tutustuimme ja saimme muutamia hyviä ystäviä, opimme paljon englantia ja itsevarmuutemme nousi huippuunsa. Esimerkkinä voin sanoa, että oli todella ihailtavaa katsoa, kun nuorempi tyttäreni tilasi itselleen sujuvasti hedelmäsmootien lentokentällä, vastasi kysymyksiin ja jopa tavasi nimensä muovilasi kylkeen. Vuosi sitten ei tilaus olisi kummaltakaan tyttäreltä onnistunut, koska uskallus puuttui ja taito kommunikoida. Lisäksi itse sain tehtyä suunnitelmani työt laboratoriossa ja nyt syksyllä on aika kirjoittaa tuloksista tutkimusartikkeli. Lopuksi kysyin tytöiltä, kannatiko lähtö ja molemmat totesi Alankomaissa asumisen olleen  unohtumaton kokemus.

Olen kirjoittanut nyt kaksi matkablogia mieheni kanssa - toisen Yhdysvalloista ja toisen Alankomaista. Lisäksi olen kirjoittanut muutaman yliopistoblogitekstin oman yliopisto nettisivuille. Vuodesta 2014 olen lukenut myös enemmän ja vähemmän muiden matkablogeja. Itse näen että matkabloggaus toimii parhaiten, kun jutut kirjoittaa matkalla eikä vastaa kuukausien päästä - näin niissä säilyy tuoreus. Nykyisin luen ainoastaan matkablogeja, joissa on enemmän tarinaa kuin kuvia. Olen huomannut, että matkablogin kirjoittaminen on välillä uuvuttavaa ja stressaavaa - taustojen selvittämiseen ja kuvien ottamiseen menee aikaa. Olen myös kirjoittanut paljon juttuja, joita en ole julkaissut. Jutut ovat olleet joko liian henkilökohtaisia tai huonoja. Lisäksi minulle on jäänyt mieleen aiheita, joista olisin vielä halunnut kirjoittaa.  Blogin lopettamiselle ei ole mitään sääntöä. Nyt kuitenkin oma Alankomaiden matkamme tuli päätökseen, joten myös matkablogin kirjoittaminen on aika lopettaa. Kiitän kaikkia lukijoita. Bloggerin kautta saa tilastoja, ja huomasin, että teitä lukijoita on jo yli 5000. Tilastoissa Suomi johtaa (Suomi (2366), Yhdysvallat (1042), Alankomaat (792), Ranska (110), jne.), johtuen varmasti kielestä jolla kirjoitan ja lukijakunnasta. Toivon tulevaisuudessa lähteväni uudelleen matkaan, jolloin uuden blogin kirjoittaminen on mahdollista... nyt sanon kuitenkin doei, doei!

43. viikonloppu IJ-Hallen -kirpputori ja Harry Potter

Takana on viimeinen viikonloppu Alankomaissa. Paljon olemme ehtineet täällä nähdä sekä kokea ja paljon jäi vielä näkemättäkin. Parhaamme olemme joka tapauksessa yrittäneet. Tämän viikonlopun ohjelmaan valikoitui jotain uutta sekä jotain jo aiemmin koettua ja hyväksi havaittua.

Uutta antia edusti IJ-Hallen -kirpputori vanhalla telakka-alueella Amsterdamin keskustan pohjoispuolella. Noin kerran kuussa kahteen valtavaan teollisuushalliin - tai sään salliessa hallien ulkopuolelle - pystytetään 500-750 myyntipöytää. Joukossa on sekä käytettyjä tavaroitaan ja vaatteitaan myyviä yksityisiä ihmisiä että ammattimaisempia vanhan tavaran myyjiä. Kyseessä on yksi Euroopan suurimmista säännöllisesti järjestettävistä kirpputoreista. Saavuimme alueelle Amsterdamin keskusrautatiea aseman takaa lähteneellä ilmaisella lautalla, kiertelimme myyntipisteitä pari tuntia ja söimme välissä annoksen pieniä Poffertjes -lettuja - tietysti voin ja pölysokerin kera. Vaimoni mukaan tarttui totuttuun tapaan pari vanhaa peltirasiaa. Muuten selvisimme koettelemuksesta vähin vaurioin.

Ilta jatkui parin kilometrin kävelymatkan päässä jatkui vaimoni työkaverin takapihalla grillailun merkeissä. Kunniamaininnan ansaitsivat isäntäväen reilusti rosmariinilla maustamat karitsan kareet.

Jo mieleiseksi todettua toimintaa puolestaan edusti Harry Potter -näyttely parin kilometrin päässä Utrechtin kodistamme Amsterdam-Rein -kanavan vastarannalla. Tyttäremme olivat jo käyneet näyttelyssä kertaalleen mutta tahtoivat sinne vielä toistamiseen. Perusteluna heillä oli, että vierailu tulee joka tapauksessa niiiin paljon halvemmaksi kuin uusi Lontoon matka. Meille vanhemmille vierailu täällä Utrechtin näyttelyssä oli ensimmäinen. Kokemus oli huomattavasti rauhallisempi kuin Lontoon Harry Potter-studioilla vierailu. Tuhansin ihmisten sijaan saimme ihmetellä näyttelyä vajaa kymmenen muun ihmisen kanssa.

43. viikko: jäähyväisiä ja Ouwenhand eläintarhassa

Minä inhoan jäähyväisiä... Tiedän, että minun tulee ikävä tätä maata ja erityisesti täällä asuvia ihmisiä. Niitä tuttavia, työkavereita ja ystäväperheitä, joihin olen tänä aikana saanut tutustua ja joiden kanssa olen saanut viettää aikaa. Keskiviikkona kävin siivoamassa työpöytäni ja palauttamassa työhuoneen avaimet. Olin ajatellut lähteä ilman mitään sen suurempia jäähyväisiä. Mutta se ei ihan onnistunut, vaan työkaverini halusivat välttämättä juoda kanssani oluset yliopiston sisäpihalla. Olin todella otettu, koska meitä oli todella iso porukka paikalla. Olen ollut etuoikeutettu saadessani työskennellä LaserLab Amsterdamissa ja työkavereideni apu on ollut pienissäkin asioissa korvaamatonta. Minä inhoan surullisia jäähyväisiä, koska ne on niin lopullisia. Toivonkin, että tulen tänne joskus takaisin. Elämä on arvaamatonta. Kotiin on mukava palata, mutta voin sanoa nauttineeni ajastani täällä Hollannissa.

Tyttärillä oli myös viimeinen koulupäivä tällä viikolla. Nuorempi tytär tiivisti lounaalla torstaipäivän tunnelmat: "Minun tulee ikävä niin monia täältä, jonka vuoksi olen niin kovin surullinen." Tyttäret jättivät opettajilleen muistoksi muutamat perhosmagneetit ja -kortit.  Koulussa oli vietetty yhteiset läksiäiset ja esimerkiksi vanhempi tytär sai mukaansa luokan yhdessä askarteleman kirjan. kouluvuoden päätteeksi molemmat tyttäret saivat muistoksi vapaaehtoisten vanhempien kokoamat vuosikirjat, jossa oli kaikkien koulun oppilaiden nimet, syntymäajat sekä kansallisuudet. Kirjassa oli myös kouluvuoden tapahtumista kuvia, joita ihailimme lounaalla viimeisen koulupäivän jälkeen. On ollut todella surullista seurata sivusta, kun omat tyttäreni hyvästelevät hyviä ystäviään ja erinomaisia opettajiaan. Heidän ikäisenään kaikki on niin lopullista. 

Hollanti on näyttänyt meidän perheelle parhaat puolensa ja olemme siitä erityisen kiitollisia. Itse olen erityisen kiitollinen olen näille kahdelle ystäväperheelle Espanjasta ja Austraaliasta, joiden kanssa ollaan menty yhdessä koko vuosi. On ollut ihana huomata, että hyviä ystäviä saa näin vanhemmallakin iällä työelämän ulkopuolelta. Lisäksi tyttöjen opettajat ovat olleet aivan ilmiömäisiä, he on osanneet huomioida lastemme tarpeet ja kohdanneet he yksilöinä ryhmissä.

Perjantaina oli sitten ensimmäinen lomapäivä ja päätimme lähteä eläintarhaan ihastelemaan pandoja ja muita eläimiä. Hollantihan on yrittänyt 16 vuotta suostutella Kiinaa lähettämään pari pörröistä kaveria tänne ihmisten ihasteltavaksi. Lopulta hollantilainen Ouwehandin eläintarha sai uusimmat asukkinsa, kun jättiläispandat Xing Ya ja Wu Wen muuttavat eläintarhaan keväällä. Pandojen viihtyvyyden takaamiseksi Ouwehand eläintarha on rakennuttanut Pandasiaksi nimetyn rakennuksen kiinalaisten työmiesten voimin. Pandojen rakennus on koristeltu perinteisellä kiinalaistyylillä, aitauksen yhteyteen on rakennettu erillinen varastorakennus pandojen syömälle bambulle. Pandat on vuokrattu eläintarhaan viisitoista vuodeksi, ja eläintarha toivookin nyt, että pandaparille saadaan tänä aikana jälkikasvua. Tietty eläintarhassa oli muitakin elämiä, ja erityisesti jääkarhut ihastuttivat meitä uimahypyillään. Tarhassa löytyi myös lapsille useita leikkialueita, joissa he pääsivät purkamaan energiaa. Ouwenhandin eläintarha on sopivan kokoinen ja hyvä päiväretkikohde, jos näillä seuduilla on liikkeellä lapsiperheellä.

42. viikonloppu: Moselin laakso ja Luxemburg

Lauantaina saatiin ostettua auto Kölnistä. Ostettiin lopulta järkipeli, jonka huolto ja käyttökustannukset on edulliset. Kaupat oli nopeasti tehty, mutta auton rekisteröinti ottaa vielä aikaa. Joudumme tekemään siten uuden reissun Saksaa, jolloin vasta saamme auton mukaamme.

Auton oston jälkeen suuntasimme kohti Moselin laaksoa, koska viikonloppu oli vasta alussa ja olimme hyvin läheellä kyseistä seutua. Alue on Saksan suosituinta matkailu- sekä viinintuontantoaluetta. Laakson läpi virtaavan Mosel joen rannalla sijaitsee useita Saksan vanhimpiin lukeutuvia kaupunkeja, jotka vaikuttivat kiehtovilta vierailukohteilta. Lisäksi Mosel jokea reunustavat viiniköynnösten peittämät kukkulat tarjoavat upeat näköalat ja ajomatkastamme tuli erittäin miellyttävä.

Pysähdyttiin itsekin viimein syömään lähelle Luxemburgin rajaa sijaitseva Trier kaupunkiin, joka on Moselin laakson merkittävin kaupunki. 100 000 asukkaan yliopistokaupunki on erittäin suosittu ja vireä kulttuurinkehto. Trier kaupungin historia ulottuu yli 2000 vuoden taakse ja näin ollen kaupunki on todennäköisesti koko Saksan vanhin. Kaupungin pitkästä historiasta muistuttavat lukuisat eri aikakausilta tähän päivään asti säilyneet historialliset rakennukset, jotka on listattu Unescon maailmanperintökohdelistalle. Trier kaupungin vanhimmat nykyaikaan saakka säilyneet rakennukset on rakennettu jo noin 100-400 luvuilla, jolloin kaupunki oli osa Rooman valtakuntaa. Tältä aikakaudelta peräisin olevia rakennuksia kaupungissa on esimerkiksi kaupunginportti Porta Nigra, joka käytiin katsomassa tihkusateessa. Myös Rooman valtakunnan jälkeiseltä ajalta on kaupungissa säilynyt useita merkittäviä historiallisia rakennuksia, joista tunnetuin lienee 1100-luvulla rakennettu Dom eli Trierin tuomiokirkko. Kirkkoon kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa, erityisesti sen sisäpiha oli erittäin viehättävä.

Trier kaupunki sijainti aivan Saksan länsirajan tuntumassa lähellä Luxemburgia, Ranskaa ja Belgiaa mahdollisti päiväretken Trier kaupungista myös naapurivaltioiden puolelle. Tämä ajatus houkutti meidät jäämään yöksi seudulle, sillä yksi Benelux -maa oli meiltä vielä näkemättä. Kaiken lisäksi löydettiin hyvin edullinen ja viihtyisä majoitus pienestä kylästä läheeltä rajaa. Kaikki tuntuu olevan hyvin läheellä, sillä Luxemburgin samanniminen pääkaupunki sijaitsee vain 50 kilometrin päässä Trier kaupungista. Luxemburgiin on Trieristä hyvät tiet, joten päätimme viettää sunnuntai päivä Luxemburgissa sekä sen pääkaupungissa. Omat mielikuvat maasta eivät todellakaan vastanneet todellisuutta. Tämä kääpiövaltio ihastutti meitä maaseudullaan sekä metsillään. Kumpuileva maaseutu tuntui olevan myös pyöräilijöiden suosiossa, joskin sunnuntaipäivänä moni kahvila ja ravintola olivat kiinni. Maisemat olivat jopa kauniimpia kuin Saksassa ja tiet kulki ihanasti läpi vilja- sekä maissipeltojen. Hintatasoltaan Luxemburg oli jopa edullinen. Erityisesti kannattaa huomata, että polttoaine on Luxemburgissa naapurimaita reippaasti edullisempaa, koska sitä ei maassa nähtävästi veroiteta lainkaan. Kierreltiin aikamme kirppareita, kummasteltiin luxemburgin kieltä, syötiin lounas sekä kakut. Iltapäivällä lähdettiin jo ajelemaan kohti Utrechtia, koska ensi viikolla tytöillä on viimeinen kouluviikko. Saattaa kuitenkin olla, että näille seuduille tullaan vielä reilun viikon päästä, sen verran upeat oli maisemat.

42: viikko: autokaupassa ja Utrectin parasta pizzaa

Suomessa julkinen liikenne ei toimi kuten Hollannissa ja yhtä kattavasta pyörätieverkostosta saa vain haaveilla. Niinpä tarvitsemme Suomeen palattuamme taas autoa. Auton löytäminen ulkomailta voi kuulostaa vaikealta, mutta todellisuudessa se ei ole sen vaikeampaa kuin autokauppojen kiertäminen kotimaassa. Helpoin tapa lähteä etsimään autoa on selata läpi paikallisia autonmyyntisivustoja. Keski-Euroopan alueella sijaitsevat autokaupat ja yksityiset myyjät ilmoittavat näillä sivuilla useita miljoonia käytettyjä autoja. Omatoimiselle ostajalle on lukuisia sivustoja. Sivustot ja hakukoneet tarvitsevat hieman hollannin tai saksankielen taitoa, mutta toimivat samalla periaatteella kuin suomalaiset sisarensa. Sivuilla vieraillessa kannattaa pitää mielessä samat asiat kuin kotimaassakin. Onko ilmoitus liian hyvä ollakseen totta? Kannattaa siis olla erityisen tarkkana, ettei tule huijatuksi.

Meidän ensimmäisenä ajatuksena oli hankkia plug-in-hybridiauto Hollannista. Mieheni oli katsonut meille muutaman auton, joita kävimme myös koeajamassa. Noh, kaikki ei mennyt niin hyvin kuin olimme ajatelleet. Ensimmäinen volkkariajelu jäi hieman lyhyeksi, auton vauhti hiipui täysin moottoritiellä ja jouduimme ajamaan tien reunaan. Hätävilkut päälle ja soitto autoliikkeeseen - me tarvitsemme apua. Tilanteen kruunasi todella voimakkaaksi yltynyt rankkasade, joka teki mahdottomaksi jatkaa matkaa jalkapelillä. Paikalle saapui huoltomies, jonka autolla päästiin takaisin autoliikkeeseen. Lopuksi kerroimme kohteliaasti autoliikkeessä, että ehkäpä me vielä jatkamme autojen katselua sillä ainakaan tämä yksilö ei meitä täysin vakuuttanut. Samalla reissulla paljastui myös, että Hollannissa autojen hinnat kerrotaan netissä ilman arvolisäveroa. Ilmoitettujen hintojen päälle tulee siis vielä 21%:n verot. Muutaman päivän mietittyämme, siirrymme katselemaan muita automalleja. Lisäksi mieheni ehdotti, josko viikonloppuna käytäisiin Saksassa kokeilemassa muutamaa autoa. Ajomatka sinne on lyhyt ja tarjonta verot huomioiden hieman edullisempaa. Lähdimme siis taas Saksaan, josko siellä onnistuu...

 

Lopuksi on pakko mainita, että löysimme Utrechtista viimein ravintolan, josta saa hyvää pitsaa... Kuten sukulaisemme ja myös osa ystävistä tietää, me olemme napolilaistyylisen puu-uunipitsan suuria ystäviä. Oma rimani on noussut aika korkealle, kun ole saanut nauttia useammassa maailmankolkassa erittäin hyvää pitsaa. Nyt viimein voin kertoa hyvillä mielin, että Satriale's Pizzabarin pitsat tarjoaa näillä tienoilla selkeästi parasta pitsaa. Pitsakokkien paistama pohja ei aivat täydellisen rapea mutta se ei välttämättä ollut tarkoituskaan. Sen sijaan pohja oli mukavan sitkas ja alapinnaltaan sopivasti puu-uunissa hiiltynyt. Ravintolassa ei ollut paljon muita asiakkaita joka voi selittää tämän pitsan erinomaisen laadun. Puu-uuni oli pysynyt tarpeeksi kuumana. Ravintolan palvelu oli myös erinomaista, jälkiruuat oivaltavia ja hintataso kohtuullinen. Tässä paikassa kannattaa kuitenkin tilata se margherita, jos haluaa laadultaan parasta pitsaa. Naapuripöytien annoksia tiirailtuamme jälleen totesimme, että pitsan täytteissä vähemmän on lähes aina enemmän. Nam!

41. viikonloppu: Kerran fulbrighter aina fulbrighter

Fulbright on yhdysvaltalaislähtöinen instituutio, joka aloitti  toimintansa toisen maailmansodan jälkeen Arkansasin osavaltion senaattorin J. William Fulbrightin aloitteesta. Se on virallisesti perustettu edistämään kansainvälisiä suhteita Yhdysvaltain ja muiden maiden välillä. Toimintaperiaate on, että ohjelman piiriin kuuluvista maista lähtee eri alojen opiskelijoita, tutkijoita, asiantuntijoita tai opettajia Yhdysvaltoihin opiskelemaan, opettamaan ja/tai tekemään tutkimusta. Vastaavasti Yhdysvalloista lähtee muualle maailmaan ihmisiä samoissa merkeissä. Minä ja mieheni muutimme syksyllä 2014 Yhdysvaltoihin ja toimimme University of Wisconsin-Madisonissa Fulbright-stipendin turvin.

Olemme mieheni kanssa toimineet koti-Suomessa Fulbright-alumneina ja tarjonneet seuraamme sekä kotiamme useille Suomeen tuleville Fulbright-vierailijoille. Meistä on ollut mukava tutustua uusiin ihmisiin ja saada tietoa Yhdysvaltain kuulumisista muutenkin kuin vain median välityksellä. On ollut erittäin kiehtovaa tutustua eri osavaltioista tuleviin amerikkalaisiin ja kuulla heidän näkemyksiin Suomesta.

Tällä viikolla tarjosimme yläkerran vieras-/työhuoneen Suomessa mieheni työpaikalla kevään viettäneelle fulbrighterille ja hänen Kaliforniasta saapuneelle ystävälleen. On ollut ihana jutustella iltaisin kulttuuriien sekä yhteiskuntien eroista ja kuulla, miltä Keski-Eurooppa näyttäytyy amerikkalaisten silmissä. Olemme myös saaneet toimia epävirallisina hollantioppaina ja auttaa vieraitamme löytämään muitakin kaupunkeja kuin pelkkä Amsterdamin.  

Mielestäni on todella harmi, että Fulbright -toimintaa ei aina arvosteta taikka hyödynnetä koti-Suomessa. Yhdysvalloissa ohjelma on hyvin arvostettu mutta joutumassa nyt uuden hallinnon myötä suurien leikkausten kohteeksi. Kulttuurisen ymmärryksen lisäämistä ja kaikkea ulkomailla ammennettua oppia on vaikea mitata rahassa ja siksi se on usein helppo karsia pois turhana menoeränä. Toivon mukaan kaiken taloudellisen ja poliittisen myllerryksen sekä Euroopan talousandingon keskellä kuitenkin ymmärretään, että Fulbrightilla ja muilla vastaavilla ohjelmilla on todella voimaa parantaa kansainvälistä vuorovaikutusta. Ohjelmien avulla voidaan mahdollisesti lisätä myös valtioiden sekä instituutioiden kilpailukykyä, vaikka olenkin sitä mieltä, ettei pelkkä kilpailukyvyn tavoittelu saisi olla ainoa kansainvälistä toimintaa ohjaava arvo. Sillä ainakin minulle tällä hetkellä riittää, että saan aina välillä nauttia amerikkalaisten seurasta ja kuunnella heidän näkemyksiään muusta maailmasta.

41. viikko: juhannus rannalla

Hollannissa ei juhlita juhannusta, mutta se ei tarkoita sitä etteikö suomalaiset haluaisi sitä juhlia. Sovimme suomalaisen ystäväperheen kanssa, että menemme

Haarrijnseplas -rannalle grillaamaan. Olimme tosin tapamme mukaan hieman myöhässä... Tällä kertaa meillä oli kuitenkin hyvä selitys. Mieheni pyörästä katkesi ensin yksi pinna ja sen jälkeen toinen, jne. Lopulta takapyörä oli niin kiero, että matkan jatkaminen tuli pyörällä mahdottomaksi. Mieheni kääntyi takaisin ja me tytöt jatkettiin matkaa kaikkien tavaroiden kanssa. Mieheni tuli hieman myöhemmin perässä.

Rannalla ei juuri muita ollut, koska sää oli todella tuulinen. Siinä mielessä sää oli kuitenkin ihanteellinen, että lämmintä oli lähes 25 astetta. Tuulisuus ei meitä kuitenkaan haitannut, vaikka hiekkaa tuntui olevan aivan kaikkiallla. Lapset kävi uimassa, joimme kuovuvat/olutta ja grillasimme makkaraa. Viestimme siten mukavaa ja rentoa juhannusta täällä Hollannissakin hyvässä suomalaisseurassa.

40. viikonloppu: Kesäistä meininkiä

Lauantaina Utrechtissa oli karnevaalitunnelma, kun keskustan läpi Oudegracht-kanavaa pitkin lipuivat ensimmäistä kertaa järjestetyn Utrecht Canal Pride -kulkueen veneet. Olimme itsekin varanneet meille veneen lauantaille, mutta se peruttiin viime hetkellä veneen omistajan toimesta vedoten järjestettävään tapahtumaan. Päätimme kuitenkin tavata lauantaina tuttavaperheiden kanssa lounaan merkeissä Bistro Belle ravintolassa Oud-Zuilenissa Utrechtin pohjoispuolella. Muut perjeenjäsenemme eivät ehtineet veneparaatia ihmettelemään, koska lounas oli sovittu yhdeksi. Minä liityin lounasseurueeseen vähän myöhemmin palattuani työmatkalta Saksalta. Niinpä pääsin todistamaan tapahtumaa, kun pyöräilin keskustan läpi asemalta Oud-Zuileniin. Tapahtumaa hetken ihmeteltyäni totesin, että ehkäpä oli ihan hyvä että emme venettä saaneet. Paraatitapahtumassa ei ollut perheitä eikä lapsia, vain LGBTQ -väkeä.

Sateenkaarilippujen lisäksi katujen varsilla näkyi tänä viikonloppuna myös paljon salkoon nostettuja Hollannin lippuja. Useimmiten salon päähän oli hilattu lipun lisäksi koulureppu. Oudolle kombinaatiolle on kuitenkin luonnollinen selitys. Tankoon nostettu reppu ilmoittaa ohikulkijoille, että perheen nuori on läpäissyt lukion loppukokeet ja on juhlan aika.

Tässä paatissa osallistujien pukeutuminen oli kulkueen kesyimmästä päästä

Ankkavaara Oud-Zuileniin johtavalla tiellä

Koulureppu lipputangon nokassa

40. viikko: Luopumisen tuskaa!

Aikaa on enää alle kuukausi, minulla alkaa olla muutto-/paluuahdistus. Olenko tutustunut riittävästi hollantilaiseen kulttuuriin? Olenko käynyt kaikissa haluamissani paikoissa? Onko työni edistynyt riittävästi? Asunnon siivous ja missä välissä kerkeän pakkaamaan? Tällä viikolla päällimmäisenä kysymyksenä on kuitenkin ollut, saanko kaikki matkatavarat siirtymään Suomeen? Vastaus on - en. Jostain on luovuttava ja joillekin tavaroille on etsittävä ulkopuolinen kuljetus. 

Aloitan helpommasta, asettelen lasten ja aikuisten kirjat kasoihin ja yritän saada tytöt tekemään valintansa. Omat valinnat on helppoja, kaikki luetut eteenpäin menevien kasaan. Tytöille valinta on vaikeampi. Esimerkiksi yhdestäkään Harry Potter tai Tatu ja Patu -kirjoista he eivät halua luopua. Onneksi kuitenkin muutamia lastenkirjoja saan siirrettyä eteenpäin menevien kasaan. Mutta mihin nämä kirjat voi luovuttaa? Suomessa veisin ne Pikku kaappikirjastooni kodin seinustalle ja ne häviäisi siitä eteenpäin hetkessä - varsinkin lastenkirjat. Toinen vaihtoehto olisi fyysinen kirpputori, mutta niitäkään ei täällä ole. Lisäksi en usko, että suomalainen kirjallisuus olisi hollantilaisten mieleen. Liityn uuteen suljettuun facebook -ryhmään, Ruuhka-Hollannin kirpputori ja hetkessä kaikilla kirjoilla on ottaja. Onneksi!

Toisen ongelman annan mieheni hoidettavaksi, lego -kaapin kuljetuksen järjestämisen Suomeen. Ensin hän kyselee kuljetusfirmoista, ei mitään vastausta. Alan tuskastua... Sitten kuin tilauksesta toisessa suljetussa facebook -ryhmässä kysellään tarvetta tavaran kuljettamiselle Suomeen kesä/heinäkuun vaihteessa. Tartumme heti tilaisuuteen. Asiat hoituu ja ensi viikolla kaapin olisi tarkoitus siirtyä ensin Turkuun. Turusta sitten sukulaisten toimesta takaisin kotiin. Täytyy kyllä kiittää näitä facebook -ryhmiä ja sukulaisia, ne helpottaa huomattavasti asioiden järjestymistä.    

39. viikko: Tiedonjyvä

Täällä viikolla kirjoitin ulkomaan komennuksestamme Jyväskylän yliopiston Tiedonjyvä -verkkolehteen suomeksi. Täältä voit käydä lukemassa jutun: https://www.jyu.fi/tiedonjyva/terveisia-maailmalta/tutkijatohtorit-alankomaissa/view

39. viikonloppu: Utrecht Skate Parade

Tähän mennessä on jo käynyt selväksi, että hollantilaiset tykkäävät harrastaa porukassa. Sellaisetkin urheilumuodot, joita olen itse tottunut harrastamaan yksin tai korkeintaan jonkun kaverin kanssa, ovat tällä joukkuelajeja. Yksinäisten lenkkeilijöiden sijaan kanavien rantoja taivaltavat juoksukoulujen lössit samanvärisissä teknisissä teepaidoissaan. Sunnuntaiaamun pyöräilylenkki tehdään parinkymmenen hengen ryhmässä yhtenäisiin lycra-asuihin verhoutuneena. Ilmiö ei ole rajoittunut pelkkiin kilpaurheilijoihin tai aktiiviharrastajiin vaan koskee yhtälailla jo hieman varttuneempia ja vuosirenkaita vyötärölleen keränneitä yksilöitä. Perjantai-iltana halusin omakohtaisesti kokea miten jälleen eräs aiemmin yksilöurheiluna pitämäni laji - rullaluistalu - saa hollanissa yhteisöllisen muodon.

Utrecht Skate Parade starttasi kaupunginteatterin puistikosta tasan kello 20. Tällä kertaan paikalle oli tullut 250 osallistujaa ja viitisenkymmentä huomioliiveihin pukeutunutta vapaaehtoista. Varjot olivat jo pitkiä mutta lämpöä silti vielä parisenkymmentä astetta. Vapaaehtoiset olivat kartoittaneet alkuviikosta noin 25 kilometrin reitin, joka risteili pääosin kaupungin länsiosissa poiketen myös omaan naapurustoomme Oog in Aliin. Osallistujilla luistimet ja varusteet olivat laidasta laitaan. Osa oli pukeutunut farkkuihin ja kauluspaitaan, osa viimeistä huutoa oleviin urheiluvermeisiin.

Luistelijakulkueen kärkessä kulki kaksi moottoripyöräpoliisia sekä discovaloin koristeltu johtoauto, jonka lavalla DJ huolehti koko reissun ajan muusiikista ja selostaja jutteli mukavia sekä varoitti ennakolta tulevista käännöksistä. Aina parin kilometrin välein kulkue pysähtyi muutamaksi minuutiksi, jotta hännänhuiput saivat pääjoukon kiinni eikä porukka venynyt liian pitkäksi. Reitin puolivälissä oli hieman pitempi tauko, jonka aikana nautittiin eväitä ja kerättiin lahjoituksia tämän viikon hyväntekeväisyyskohteeseen.

Taukojen aikana vapaaehtoiset ehtivät luistella katkaisemaan autoliikenteen edessä olevista risteyksistä, jotta kulkuen pääsi etenemään esteittä. Oli hämmentävää luistella pitkin Utrechtin pääväyliä, jotka olivat autoista tyhjiä ja ainoastaan luistelijoiden käytössä. Vielä hämmentävämpää oli, että ketään autoilijaa tämä ei tuntunut haittaavan, vaan he hymyilivät ja vilkuttivat iloisina ratin takaa luistelijoille. Ilmeisesti luistelu - hollannin kansallisurheilu - herättää täkäläisissä ihmisissä jonkinlaisen positiivisen selkäydinreaktion. Kukaan osannut olla harmissaan siitä, että kotiinpalu viivästyy kymmenellä minuutilla pitkän kulkueen lipuessa rauhallisesti risteyksen ohi.

Hämmästystä herättää myös se, että kyseessä ei ole mikään kerran kesässä -tapahtuma vaan sama operaation toistuu vuosittain joka perjantai toukokuun alusta syyskuun loppuun. 22 kertaa 300-600 luistelijaa kokoontuu kaupungiteatterin puistikkoon ja lähtee aina uudelle vapaaehtoisten alkuviikosta kartoittamalle 25 kilometrin reitille. 22 kertaa useampi Utrechtin vilkasliikenteisimmistä kaduista suljetaan äänekkään discomuusiikin rytkittämän kulkueen tieltä, joka lipuu auringon laskiessa kaupungin keskusta läpi teollisuusalueiden ja rauhallisten nukkumalähiöiden. Silti kenellekkään ei näytä syntyvän touhusta kohtuutonta mielepahaa vaan joka viikko löytyy kymmeniä vapaaehtoisia liikennettä pysäyttämään ja monta mummoa, pappaa ja lasta reitin varrelle vilkuttamaan ja jakamaan ylävitosia luistelijoille.

38. viikonloppu: Samppanjan haku matkalla

Champagnen alue kuvankauniissa Ranskassa on kuplajuomaystävien pyhiinvaelluskohde. Samppanjan lisäksi seudulta löytyy hurmaavia kaupunkeja ja postikorttimaisen kaunista maaseutua ihailtavaksi. Ainoastaan Champagnen alueella valmistettuja kuplajuomia saa kutsua samppanjaksi. Tuotemerkki suojattiin Madridin sopimuksella jo vuonna 1891 ja se vahvistettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Versailles’n sopimuksessa. Champagnen maakunta on kuitenkin jotakin muuta kuin isojen luksus brändien luoma mielikuva. Se on juomansa lailla ainutlaatuinen. Alue tunnettiin roomalaisaikana nimellä Campania, joka tarkoittaa tasankojen maata. Näin Alankomaissa asuneelle aluen näyttäytyy kuitenkin kaikelta muulta kuin tasangolta - viiniköynökset ja viljapellot kumpuilevat joen molemmin puolin. 

Tällä kertaa jätimme perheellä Unesco-kohteet Reimsissä väliin ja suunnattiin kohti vajaan 20 000 asukkaan Épernayn kylää. Se sijaitsee viiniköynnösten peittämien kukkuloiden juurella ja sen historia on värikäs. Kaupunki on juuri oikea kohde, mikäli vain samppanja kiinnostaa. Itse suunnattiin kohti Avenue de Champagnea, jonka varrelta löytyy lukemattomien viinitalojen maistatustiskejä sekä yksityisrakennuksia 1800-luvun renessanssi- ja klassisen rakennustyylin ajalta. Laatujuomien lisäksi kaupungista löytyi lukuisia laadukkaita ravintoloita. Ruoka oli edullista ja maittavaa, tosin omalla olemattomalla ranskankielellä tuli tilattua vuohen munuaiset illalliseksi.

36. viikko: Kirjastopäivä

Torstaina tyttärillä oli koulussa kirjastopäivä. Koulurakennuksen yhteydessä on pieni kirjasto aivan kuten Suomessakin. Erona kuitenkin on, että täällä kirjastossa on tarjolla kirjallisuutta monella kielellä ja kirjaston hoitaja on koulun palkkalistoilla. Koulun kirjastonhoitaja järjesti kirjastopäivän ensimmäistä kertaa ja sai ainakin meidän molemmilta tytöiltä paljon kiitosta. Aivan ihana päivä! Kaikki opettajat olivat kirjallisuushahmoiksi pukeutuneita ja lukivat omia suosikkikirjojaan oppilaille. Lisäksi osa oppilaista luki omia suosikkikirjojaan luokkatovereille. Tyttäreni luki Harry Potteria - suomeksi. Oppilaille oli järjestetty kirjanvaihtopiste, tietokilpailu jne. Lisäksi oli tarjolla kirjamyyntiä ja sai pukeutua teeman mukaisesti. Nuorempi tytär halusi pukeutua kouluun suosikkihahmokseen - Harry Potter -kirjojen Ginny Weasleyksi. Naamiaisasu löytyi suoraan vaatekaapista ja taikasauva tehtiin vanhasta kukkakepistä. Keppi tosin hävisi jonnekin koulupäivän aikana. Vastaava tapahtuma voisi hyvin lisätä myös Lohikosken koulun kirjaston näkyvyyttä oppilaiden sekä vanhempien parissa.

Päivän jälkeen jäi miettimään, miksi Suomessa lukeminen kiinnosta yhä harvempaa oppilasta. Syitä on varmasti monia. Kuitenkin meidän molemmat tyttäremme tykkäävät todella paljon lukemisesta ja täällä asuessamme innostus kirjallisuutta kohtaan on kasvanut entisestään. Minä ja mieheni olemme innokaita lukijoita, mutta silti, koulullakin saattaa olla jotain vaikutusta. Antaako Suomen koulu tällä hetkellä hyvät eväät lukemisharrastukselle? Onhan meillä lukudiplomit, -mummot ja vaarit sekä ekapelit auttamassa, mutta lukeminen ei silti oikein tunnu innostavan suurinta osaa lapsista. Isoin ero, minkä itse olen havainnut tyttäriemme Hollannin ja Suomen koulun välillä, on lasten suhde kännykkään tai tablettiin. Täälläkin monet aikuiset junassa tuijottelevat omia pikku ruutujaan sen sijaan, että he lukisivat vanhanaikaisesti kirjallisuutta. Silti kenelläkään alakouluikäisellä lapsella en kännykkää ole nähnyt koulunpihalla tai muualla. Lisäksi kirjallisuus, jota lapsille luetaan on hyvin erilaista. Se on kansainvälistä, kuvitukset ja tarinat ovat erilaisia. Omien tyttärien kiinnostus juuri näitä kansainvälisiä kirjailijoita kohtaan on kasvavaa. He nimeävät minulle päivittäin aivan uusia kirjailijoita, joista en ole koskaan edes kuullut. Samaan aikaan kun suomalaista kirjallisuutta viedään maailmalle, tulisiko meidänkin antaa tilaa kansainvälisille lasten- ja nuortenkirjoille. Nykyisin Suomessa suurin osa kirjoista myydään hypermarketeissa ja tarjottava lastenkirjallisuus on pääosin herra Hakkaraista sekä Tatua ja Patua. Nämä on ihan hyviä kirjoja, mutta jos lukemisinnostusta halutaan pitää yllä, tulee kasvavalle lapselle tarjota myös uutta ja erilaista kirjallisuutta. Aikani hypermarkettien hyllyjä joululomalla katsellessani alan kallistua ajatukseen kirjastojen ja pienien erikoistuneitten kirjakauppojen toiminnan hyödyllisyydestä lukutiedon/-taidon levittäjinä. Näistä saa kirjasuosituksia sekä -vinkkejä, joita ei hypemarketissa työskentelevä ihminen tiedä. Jos siis löydän myyjän vihanneskassalta, osaako hän neuvoa sinulle juuri sen kirjan, johon varmasti rakastut - tuskinpa!

38. viikko: Artburst -tapahtuma

Torstaina lastemme koululla järjestettiin Artburst2017 -tapahtuma, jonka idea on pitkälti sama kuin esimerkiksi Jyväskylän Yläkaupungin yössä - monipuolista taidepainotteista ohjelmaa innokkaiden harrastajien ja ammattilaisten tuottamana. Artburst2017:n kaikki sisältö syntyi oman kouluyhteisön oppilaiden, henkilökunnan tai huoltajien voimin. Ohjelmaan kuului työpajoja, kuvataidennäyttely, musiikkiesiteyksiä intialaisesta rukouslaulusta oppilaiden itse säveltämiin popmelodioihin, teatterikatkelmia, tanssia sekä paljon muuta ohjelmaa.

Esityksistä omia suosikkejani olivat, nuoremman tyttäremme suomalaisen luokkakaverin diabolo -show, koulun rehtorin perheensä kanssa esittämä eteläafrikkalainen laulu sekä koulun vanhempien oppilaiden draamaopettajansa johdolla valmistama Shakespearen Kesäyön uni -näytelmän katkelma.

Tapahtuman järjestelyt olivat vaatineet suuren työmäärä kymmeniltä vapaaehtoisilta vanhemmilta, koulun koko henkilökunnalta sekä oppilailta. Vanhempi tyttäremmekin käytti monta iltaa taidekilpailuun jättämänsä piirroksensa parissa. Uurastus palkittiin kilpailun tuomariston myöntämällä palkinnolla, jonka tyttäremme kävi pokkaamassa muikea hymy kasvoillaan raikuvien suosionosoitusten saattelemana. Kaiken kaikkiaan tapahtumasta välittyi huikea taiteen tekemisen ilo. Olisiko tässä idea myös suomalaiskouluihin kopioitavaksi?

Käynnissä opettajien lauluesitys

Ruokahuollon hoitivat pihalle pystytetyt herkkukojut

37. viikonloppu: Brugge ja Hollannin rannat

Paluumatkalla Oostendesta pysähdyttiin ensin Bruggeen lounalle sekä ostoksille. Brugge on kaupunki Länsi-Flanderin maakunnassa, Belgiassa. Kaupunki sijaitsee noin 30 kilometrin päässsä Oostendesta, joten matka-aika ei ollut pitkä. Brugge on Belgian merkittävimpiä matkailunähtävyyksiä, sillä sen keskusta on lähes kokonaisuudessaan säilytetty keskiaikaisessa asussaan. Kaupungissa on useita kanavia. Aivan keskusta-alue kuuluu UNESCO:n maailmanperintöluetteloon. Kaupungissa oli todella paljon muitakin turisteja, joten ravintola löytäminen kahdeksalle henkilölle ulkoterassilla osoittautui lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Jouduimme tyytymään sisätiloihin. Ruoka oli kuitenkin herkullista ja palvelu... noh. Lounaan jälkeen käytiin sisareni kanssa suklaa (ja muilla) ostoksilla. 

Viime syksynä kirjoitin Hollannin rannoista jo jotain... Nyt ajeltuani koko Hollannin etelärannikon läpi, en voi olla kirjoittamatta hieman lisää. Vertailtuani  helatorstain nähtyjä Belgian rantoja sekä pari viikkoa sitten nähtyjä Barcelonan rantoja näihin Hollannin rantoihin, voin sanoa, että Hollanti voittaa tämän kisan mennen tullen. Rantaviivaa on paljon, rannat on erittäin siistejä ja kauniita. Aivan läheelle rantaa ei saa/pysty rakentamaan mitään. Ainoa iso huonopuoli on Hollannin sää, joka on hyvin arvaamaton.

Kävimme siis paluumatkalla Belgiasta pienellä pysähdyksellä Strand Oostkapellessa. Keli tosin hieman viilentyi perjantaista, mutta aivan läheelle 30 astetta vieläkin päästiin. Itse ranta oli kuitenkin oikein ihana – hiekka oli tavattoman hienoa ja puhdasta, laskuveden jäljiltä lähempää rantaviivaa löytyi paljon simpukan kuoria eikä väkeäkään myöhäisen ajankohdan vuoksi ollut liikaa paikalla. Vietimme pari tuntia rannalla istuen, leikkien, simpukoita keräillen sekä eväitä syöden. Näin pienen tauon jälkeen jaksettiin taas ajella kohti Utrechtia.

37. viikko: Belgia, Oostende -rannalle!

Pikkuisesta Hollannin naapurimaasta Belgiasta löytyy paljon muutakin kuin Bryssel sekä EU:n päämaja. Sen monikulttuurisissa kaupungeissa voi ihailla nähtävyyksiä historiallisissa puitteissa ja herkutella Keski-Eurooppalaiseen tyyliin. Belgiassa tähän ruokaan panostetaan toisin kuin Hollannissa, mikä tuntuu johtuvan Ranskan läheisyydestä. Koska tytöillä on taas koulusta vapaata loppuviikko ja siskoni perheineen on kylässä, lähdimme käymään Belgiassa siskoni miehen siskon luona. Sää on mitä mainioin, aurinkoa täysin pilvettömältä taivaalta ja lämpötilat korkeat. Lisäksi lasten toiveena oli päästä pienelle reissulle serkkujen kanssa.

Rantaviivaa Belgialla on 60 kilometriä Pohjanmerellä – kauniita hiekkarantoja löytyy esimerkiksi Oostenden lomakaupungista. Oostende on Länsi-Flanderin provinssissa Belgiassa sijaitseva kunta, johon kuuluvat Oostenden kaupunki sekä pienet Mariakerken, Stenen ja Zandvoorden kylät. Oostende on ollut aikaisemmin merkittävä kauppasatama, nykyisin se on suosittu rantalomakohde. Sen kautta kulkee etenkin paljon sinisimpukoita, jotka ovat belgialainen perinneherkku. 

Oostenden ranta oli todella hieno ja ihmisiä paljon liikkeellä. Tytöt kävi kokeilemassa meriveden lämpötila, kuulemma uimakelpoista! Kävimme pienellä kävelyllä aivan rannassa, kunnes oli aika lähteä majapaikkaan. Saimme järjestettyä kaikille nukkupaikat pieneen huoneeseen, tosin nukkuminen ei alkuun meinannut onnistua serkuspedissä ja uudessa ympäristössä. Viimein kaikki kuitenkin hiljeni. Huomenna tulossa rantapäivä!

36. viikonloppu: Uusia ystäviä Hollannissa

Voiko 10 kuukaudessa saada uusia hyviä ystäviä? Kyllä, mutta se vaatii sen, että itse olet todella aktiivinen ja osallistut mitä ihmeellisimpiin tapahtumiin. Lapsemme on saaneet paljon uusia ystäviä. Heillä uusien ystävien löytyminen oli alkuun hankalaa kieliongelmien vuoksi, mutta kun ne on nyt selätetty, on uusia kavereita löytynyt todella helposti. Varsinkin kun monilla koulukavereilla on samanlainen tausta. He kaikki ovat matkustaneet maasta toiseen ja ystäväpiirit on vaihtunut jokaisella ehkäpä jopa liiankin tiuhaan. Uusien ystävien löytäminen on välttämättömyys koulussa viihtymiseen. On kuitenkiin ilahduttavaa huomata näin 10 kuukauden jälkeen, että molemmat lapsemme on haluttuja leikkikavereita ja synttärivieraita.

Ystävien löytäminen aikuisena on vaikeampaa kuin lapsena. Kuitenkaan en sanoisi sen olevan täysin mahdotonta. Uuden ystävyyden solmiminen vaatii uskallusta avata suunsa ja toimia kuin lapsi. Uudessa ystävyydessä kannattaa olla avoin ja jakaa asioita itsestään, vaikka näin suomalaisesta se saattaa tuntua vieraalta. Uusista ystävyyssuhteista kannattaa pitää kiinni, koska ne helpottaa myös aikuisten viihtymistä uudessa maassa. Yksi whatsapp -viesti  tai kerran kahvilla käyminen ei ole tarpeeksi. Sanoisin, että ystävyyteen, jossa näkee potentiaalia, kannattaa pistää vaivaa ja paljon aikaa. Kahvilla voi käydä vaikka joka viikko, jos oma aikataulu vain antaa periksi. Kannattaa myös itse järjestää toimintaa ja ehdottaa reippaasti tapaamista. Usein tapaaminen järjestyy, vaikka nyt ei ihan seuraavana päivänä. Tänä viikonloppuna olemme olleet todella sosiaalisia ja saaneet viettää aikaa uusien ystäviemme kanssa. Perjantaina kävin työkavereitteni kanssa kaljalla töiden jälkeen, lauantaina käytiin kahden ystäväperheen kanssa syömässä lähiravintolassa ja sunnuntaina mieheni kävi aamusta pelaamassa jalkapalloa lähipuistossa sekä  iltapäivästä kävimme koko perheellä leikkipuistossa piknikillä koulukaveriperheiden kanssa. Mihin hävisi tämä viikonloppu?

35. viikonloppu: Tuulimyllypäivä ja äitienpäivä Hollannissa

Lauantaina oli kansallinen tuulimyllypäivä, jolloin joihinkin myllyihin pääsi ilmaiseksi sisälle ja siellä on oppaita kertomassa myllyjen toiminnasta. Kävimme tyttöjen kanssa lähimmällä Lombok -kaupunginosan myllyllä. Olemme jo muutaman kerran vierailleet alakerrassa sijaitsevassa kahvilassa, mutta tällä kertaa saatiin varsin kattava selitys myllyn sekä muutamien muunlaisten toiminnasta ja historiasta. Tämä lähin myllymme on toiminut sahana 1700 -luvun alkupuolelta lähtien. Alueen mylly on moneen kertaan rakennettu ja tämä viimeisiin mylly on uudelleen rakennettu noin pari kymmentä vuotta sitten. Vieressä on myös ollut toinen mylly, joka on hoitanut vedenpumppauksen tässä kanavassa. Tämä toinen mylly on jo tosin purettu, koska se oli päässyt pahasti rapistumaan. Mylly on edelleen toiminnassa ja pihapiirin käsityöläiset käyvät isoja puita siellä sahaamassa. Myllyä pyörittää säätiö. Samasta pihapiiristä löytyy ainakin kahden käsityöläisen tilat, toinen tekee puisia kielisoittimia (lähinnä kitaroita) ja toinen koriste-esineitä. Ostin itselleni kookospuusta tehdyn puuankan muistoksi. Pihapiirissä on myös eläimiä sekä päiväkoti. 

Sunnuntaina oli täällä äitienpäivä aivan kuten Suomessakin. Olin jo hyvissä ajoin lähettänyt omat äitienpäivätervehdykset Suomeen: äidilleni, mieheni äidille sekä molemmille isomummoilleni. Sain itse tyttäriltäni koulussa tehdyt kortit ja pienet lahjat. Lisäksi sain aamupalan: mehujäätä, paahtoleipää, kakkua, teetä ja mangojuoman sänkyyn. Todella ihana herätys! Mielenkiintoista kuitenkin, että Hollannissa isänpäivää vietetään ihan eri aikaan kuin Suomessa, kesäkuun toisena sunnuntaina. Isänpäivän ajankohta tuntuu vaeltavan kalenterissa enemmän kuin äitienpäivä. Hassua on, että molemmat päivät on todella läheellä toisiaan. Ehkäpä tänä vuonna juhlimme isänpäivää sitten kahteen kertaan.

35. viikko: Kun tutkimusessa tulee seinä vastaan

Koko työviikkoni on ollut yhtä vuoristorataa tutkimuksen puolesta... Sain alkuviikosta Lund yliopiston yhteistyökumppaniltani tiedon yhteisen tutkimusartikkelin läpi menosta J. Phys. Chem. Lettersiin sekä kotiyliopistoltani viestin, että olen suoriutunut nykyisessä tehtävässäni erinomaisesti ja saan sen seurauksena palkankorotuksen. Viikon keskivaiheella sain Suomen Akatemialta arvion syyskuussa jättämästäni tutkimusrahoitushakemuksesta. Pääviesti oli, että hankkeelleni ei myönnetä rahoitusta. Loppuviikosta saan kuitenkin motivoitua itseni uudelleen ja tehtyä erittäin onnistuneesti aikaerotteiset stimuloidut Raman mittaukset nano - mikrosekunti aikaikkunassa täällä Laser laboratoriossa. Näen proteiinissa muutoksia, joita ei missään muualla maailmasssa voi mitata tässä aikaikkunassa. Sain siten tehtyä sen mitä mitä lupasin Emil Aaltonen säätiölle rahoitushakemuksessani.

Tällä viikolla olen saanut karvaasti kokea, kuinka yliopistossa tutkijoiden urat ovat yksilön oman toiminnan lisäksi riippuvaisia muun muassa tutkimusrahoituksesta, muutoksista työmarkkinoilla sekä kansainvälisistä trendeistä. Tällaiset jatkuvasti muuttuvat tekijät luovat epävarmuutta akateemisiin uriin ja aiheuttavat epätasa-arvoa meidän nuorten tutkijoiden työurille. 

Vuosien aikana käymäni keskustelut tutkijakollegoiden kanssa Japanissa, Yhdysvalloissa, Kiinassa, Saksassa, Ruotsissa, Hollannissa jne. sekä jo vuoden vanha Helsingin sanomien otsikko "Tohtorit kyllästyivät surkutteluun, pätkätöihin ja työttömyyteen - "Kiinnostavia työpaikkoja on muualla" saa minut  ajattelemaan tätä koko akateemisen tutkimusmaailman sekä toistuvien erittäin epävarmojen tutkimusrahoitushakujen mielettömyyttä. Tälläkin Suomen Akatemian hakukierroksella noin 90% meistä tutkijoista jäi rahoittamatta. Lisäksi ajattelen niitä tutkijoita, jotka hakevat vuodesta toiseen yliopistoista vakituista paikkaa pääsemättä edes haastatteluun.

"Irtisanouduin töistä/määräaikaisuuteni päättyy ja alan opiskella optikoksi/sähköasentajaksi/yrittäjäksi/sairaanhoitajaksi... tai sain harjoittelu/työpaikan oman alan yrityksestä" Yhä useampi tutkijakollegani ilmoittaa näin, silmät onnesta hehkuen. Kaikki nämä kaverit ovat ennen elämänmuutostaan ehtineet opiskella/työskennellä korkeakoulussa monta vuotta, suurin osa on saanut väitöskirjansakin väännettyä. Väitöskirjansa jälkeen he ovat saaneet hankittua oikein hyvältä kuulostavan (lähes aina kuitenkin määräaikaisen) työpaikan omalta alalta täynnä "kiinnostavaa sisältöä", "etenemismahdollisuuksia", ynnä muuta sellaista, mitä yleisesti menestyksen mittana työelämässä pidetään. He ovat myös juhlineet työpaikkaansa yliopistossa onnen kukkuloilla. Sain post doc paikan!

Sitten tapahtuu jotakin. Tehtyään useamman vuoden ajan akateemista uraa, kenties vaihdettuaankin pari kertaa yliopistoa entistä mielenkiintoisempaan, haastavampaan ja statukseltaan arvostetumpaan Suomessa tai ulkomailla. Sitten määräaikaisten työsopimusten sarja vain loppuu eikä uutta enää tulekaan.

Jotkut niistäkin onnekkaista, jotka saavat uuden määräaikaisuuden, jonain kauniina päivänä tulevat ajatelleeksi, että juuri sen kauniin päivän voisi mieluummin viettää tehden jotakin oikeasti merkityksellistä. Sen elämä tuntuuu valuvan huomaamatta ohi harmaassa toimistossa istuen, kokoustaen, artikkeleja/rahoitusrakemuksia kirjoittaen,  sähköpostiviidakkoa peraten ja päätään vain muuten vaan seinään hakaten. Noin niinkuin kärjistetysti. Yhteistä alaa vaihtaville ja ns. yliopistouraputken taakseen jättäville kolmi/nelikymppisille tutkijakollegoilleni on, että he haluavat tehdä jotakin konkreettista. Työtä, jonka avulla voi auttaa muita ihmisiä niin, että siitä saa itsellekin hyvän mielen – saman tien, eikä ehkä joskus vuosien päästä ja välillisesti. 

Itselläkin samantyyppiset ajatukset muhivat päässä, joskus voimakkaammin ja toisinaan hillitymmin. Juuri tällä hetkellä hyväksyn sen, etten ole missään maailman paras tutkija tai edes Suomen paras, mutta olen silti hyvä vähän kaikessa. Jopa arviossani luki, että olen "Very good applicant". Yritän joka päivä muistaa sen, että harjoitus tekee mestarin ja jokaisena työpäivänä oppii jotain uutta. Nyt näyttää vahvasti siltä, että tulevana syksynä minun tulee miettiä, miltä alalta löytäisin itselleni uuden uran. Joka tapauksessa toivon saavani työpaikan, joka tuo tähän astista enemmän turvaa ja pysyvyyttä. Oli työpaikkani sitten akateminen tai sen ulkopuolelta. Yksi asia on varmaa: minä en surkuttelemaan jää. Elämä on liian lyhyt sellaiseen.

34. viikonloppu: Sushi joy festival ja snappcar -autolla sunnuntaiajelulla

"There’s a new food festival in town, and it’s all about sushi!" Ja tottakai me päätimme perheen kanssa käydä ihastelemassa ruokatarjontaa Sushi joy festivaaleilla lauantaina. Tunnustaudumme koko perheellä japanilaisen (ja kaiken muunkin aasialaisen) ruuan hyväksi ystäväksi. Olen itse ollut noin kymmenen vuotta sitten Osakassa sekä Kiotossa tutkijavaihdossa useamman kuukauden ja ihastui erityisesti heidän ruokakulttuuriinsa ja sen monipuolisuuteen. Jos siis mainoksessa lukee, että tarjolla on dim sumia, bao buneja ja yakitoria, voinko siis vastustaa ruokafestivaaleja? En, vaan suuntaan sinne koko perheellä katsomaan, onko siellä oikeasti tarjolla japanilaista ruokaa, vaiko vaan perinteisiä makirullia ja sushia. Paikalle saavuttuamme, totean mainoksen lauseet todeksi, ja saan taas maistella tuttuja makuja. Annokset on sieviä ja paikalle on jopa raahattu liikkuva sushijuna. Festivaaleille on kuitenkin tullut muutama muukin japanilaisen ruuan ystävä, näin kauniina, aurinkoisena ja lämpimänä päivänä. Jonot on pitkiä ja ruokapöytiä aivan liian vähän tarjolla. En anna sen häiritä, vaan nautin olostani ja hyvästä ruuasta. 

Sunnuntaina mieheni varasi meille Snappcar -autonvuokrauspalvelusta taas auton, tällä kertaa pääsimme kokeilemaan Fiat 500:sta. Palvelun idea on hyvin yksinkertainen. Siellä aivan normaalit ihmiset vuokraavat omia autoja, jotka seisoo kadunvarsilla ja parkissa tyhjänpanttina. Palvelun kautta saa vuokrattu suhteellisen huokeasti mitä erilaisimpia autoja, aivan normaaleista perheautoista aina retroihin harvinaisuuksiin. Palvelu tarjoaa myös edullisen vakuutuksen autoille. Näin autottomalle, palvelu on ollut pelastus ja toiminut jopa paremmin kuin itse autovuokraamoiden tarjoamat palvelut. 

Sunnuntaina suuntasimme sitten autolla ensin kohti Skandinaavisia markkinoita. Markkinat järjestettiin Schoklandissa, joka on ollut aikoinaan saari Alankomaiden Zuiderzeessä. Se lakkasi olemasta saari kuitenkin jo vuonna 1942, kun Noordoostpolderin alue kuivattiin. Saaren muoto näkyy polderin korkeammissa osissa ja entisissä rantapenkoissa. Schokland oli asuttuna jopa rautakaudelta asti. Se oli keskiajalla suosittua asutusaluetta, mutta 1800-luvulle mennessä merenpinnan nousu teki tulvista liian yleisiä. Vuoden 1825 tulvat tuotti suurta tuhoa, ja vuonna 1859 hallitus määräsi viimeiset asukkaat jättämään Schoklandin. Nykyisin Schokland on tärkeä arkeologinen kohde sekä Unescon maailmanperintökohde. Sieltä löytyy aivan uusia rakennuksia, jotka kertovat alueen historiasta. Itse markkinat oli mukavan pienet, mutta tälläkin oli liikkeellä paljon ihmisiä. Suosituimpia tuotteita näytti olevan Salmari sekä poronkäristys. 

Markkinoilta matkattiin kohti Hasseltin pikkukaupunkia, jossa söimme tässä pienessä sievässä kylässä edullisen lounaan terassilla. Jatkoimem matkaa ja kävimme vielä jäätelöillä Zwollessa. Zwollen kaupunki kuului aikoinaan Hansaliittoon, joten se on ollut merkittävä kauppakaupunki. Zwolle tuntui hiljaiselta pikkukaupungilta noin 1,5 tunnin matkan päästä Amsterdamista. Kaupunki itsessään on todella sievä, tähden muotoon rakennettu ja täynnä kahviloita. Joskin olimme sen verran myöhään liikenteessä, että kaikki kaupat oli jo kerenneet mennä kiinni. Päätimme kuitenkin hetken kävellä kaupungissa ennen kuin suuntaisimme kohti kotia ja seuraavaa työ-/kouluviikkoa. Tervetuloa normaaliarki!

34. viikko: Gaudí x 3 ja takaisin Hollantiin

Barcelona ja arkkitehti Antoni Gaudí (1852-1926) kuuluvat samaan lauseeseen. Gaudín luonnonläheinen tyyli lienee tuttu monelle Barcelonassa kävijälle ja myös arkkitehtuurista tykkääville maallikoille. Varmasti suurin osa Barcelonassa kävijöistä tietää ainakin Sagrada Famílian tai Park Güellin. Mutta tiesitkö, että Gaudín luomuksia on Barcelonassa enemmänkin? Gaudín rakennuksia löytyy UNESCO:n maailmanperintölistalta peräti seitsemän. Barcelonassa kävijöille tuttuja nimiä ovat kaupungista löytyvät Sagrada Família, Parc Güell, La Pedrera, Casa Batlló, Palau Güell sekä Casa Vicens, mutta kaupungin ulkopuolelta löytyy vielä yksi todella kiinnostava kohde, Colònia Güellissa sijaitseva kirkko, Cripta Gaudí. Itse aloitin arkkitehdin tyyliin tutustumisen sieltä, koska sisäänpääsyä ei joudu jonottamaan ja tässä pienessä kylässä välttyy turistimassoilta.

Teimme aurinkoisena vapun päivänä retken Colònia Güellille. Itse Colòniaan eli entiseen teollisuusyhdyskuntaan ja nykyisin pieneen rauhalliseen kylään pääsee kiertelemään ilmaiseksi, mutta kirkkoa varten pitää ostaa sisäänpääsylippu infokeskuksesta, jossa sijaitsee myös pieni näyttely alueesta, matkamuistomyymälä sekä vessat. Sisäänpääsy kirkkoon maksaa 7 euroa.

Katalonialainen liikemies Eusebi Güell tutustui Gaudín työhön Pariisin maailmannäyttelyssä 1878 ja palattuaan Barcelonaan hän etsi Gaudín käsiinsä ja näin he aloittivat yhteistyön, jonka jäljet näkyvät Barcelonan arkkitehtuurissa. Gaudísta tuli suvun oma arkkitehti, joka suunnitteli kaiken mitä suku tarvitsi taloista kirkkoihin ja edelleen vesisäiliöihin. Colònia Güell sai alkunsa vuonna 1890. Eusebi Güell siirsi aiemmin Santsissa sijainneen tekstiilitehtaansa mailleen Barcelonan ulkopuolelle Santa Coloma de Cervellóon ja rakennutti sinne tehtaan lisäksi asuinrakennukset ja palvelut kouluineen ja kirkkoineen työntekijöilleen. Malli kylälle tuli Englannista, jossa oli jo kauan rakennettu tehtaita kaupunkien reunamille, juoksevan veden äärelle. Còlonia Güellin merkittävin nähtävyys on Gaudín suunnittelema kirkko, joka on yksi alueen helmiä. Maailmanperintökohteeksi se julistettiin vuonna 2005. Täällä Gaudí kokeili ensimmäistä kertaa monia innovaatioitaan, ja kirkko toimi ikään kuin koekappaleena Sagrada Famíliaan varten. Moni yksityiskohta onkin tuttu Sagrada Famíliasta, vaikka tämä kirkko onkin paljon pienempi. Kävimme kiertämässä kirkon sisä- ja ulkopuolelta. Pienessä kylässä on myös kolme ravintolaa, jossa kauimmaisessa kävimme syömässä todella edullisen ja herkullisen vappulounaan - suosittelen. 

Kaikista kuuluisin ja komein – ja edelleen keskeneräinen – Gaudín rakennus Barcelonassa on Basilika de la Sagrada Famíliasta. Sagrada Familian rakentaminen alkoi jo vuonna 1882. Alunperin siitä suunniteltiin sovinnaista goottilaista katedraalia, mutta kun Antoni Gaudí pääsi rakennustöiden ohjaksiin, sovinnaisuus jäi. Elämänsä viimeiset 16 vuotta Gaudí asui kirkon rakennustyömaan kopissa. Katedraalin rakentamisesta tuli hänelle pakkomielle ja hän erakoitui. Kun Gaudí jäi rautiovaunun alle 74-vuotiaana 1926 ja kuoli, häntä ei tunnistettu, vaan luultiin kerjäläiseksi. Vaikka kirkot ja niihin jonottaminen eivät yleensä reissatessa kiinnosta, niin tämä kannattaa ehdottomasti käydä katsoa ainakin nopeasti ulkoapäin. Tällaista kirkkoa ei ole toista missään päin maailmaa. Rakennustyöt jatkuvat ja jatkuvat. Vieläkin on torneja rakentamatta. Joidenkin arvioiden mukaan Sagrada Familia valmistuu 2026. Tätä en kyllä itse usko. Keskeneräisyys on yksi tämän kirkon valttikorteista.

Toinen Barcelonasssa ehdottomasti käymisen arvoinen paikka on Gaudín puisto. Gaudin mesenaatti Eusebi Güell osti puistoa varten kuuden hehtaarin alueen ja antoi Gaudille 1910 vapaat kädet toteuttaa itseään. Alueelle piti tulla 60 huvilaa, mutta yleisö ei innostunutkaan ajatuksesta, joten vain viisi taloa valmistui. Näkemistä puistossa silti riittää, alkaen sadan pylvään salista ja päättyen maisemiin yli Barcelonan. Tosin turistipaljouteen tulee varautua näin turistikauden ulkopuolellakin. Park Güell on nykyään osittain maksullinen, mutta itse jätimme sisäänpääsyn maksamatta ja päätimme kiivetä  näköalatasanteille ja jäädä kuuntelemaan katalonialaisen kitaran sointuja kivisistä pilarirakennelmassa.

Viikon puolivälissä palattiin takaisin Utrechtiin, jossa sekä torstai että perjantai meni pääosin kotosalla töitä tehdessä, pyykkiä pestessä sekä levätessä. Tytöillä jatkui vielä toukokuun lomaviikot pari päivää. Lisäksi torstaina oli toisen maailmansodan sodan uhrien muistopäivä. Monissa paikoissa järjestettiin hiljentymisiä ja liput liehui puolitangossa. Lisäksi kaupat oli osin kiinni.  

Perjantaina vietettiin vapautumisen muistopäivä eli isoja katujuhlia tiedossa. Itse käytiin Lombokissa eli viereisessä kaupunginosassa katukirppiksellä kävelemässä. Olipahan tavaraa myynnissä. Suurinosa aivan roskaa, esimerkiksi vanhoja rikkinäisiä pölyimureita, polkupyörän rikkinäisiä sisäkumia, vanhoja LP levyjä, kirjoja, vaatteita, astioita, leluja... Hinnat kirpputorilla oli kuitenkin hyvin edullisia. Tyttäreni osti itselleen retrot nukenrattaat 5 eurolla ja minä metallisen kynttilänjalan 3 eurolla. Illalla olisi ollut vielä monissa paikoissa ulkofestareita, mutta sää oli kolea ja sateinen, joten päätettiin jättää nämä väliin ja nautittiin korjatusta kylpyammeesta. Viimein saatiin siis korjattua talossamme ammeen tulppa, käsienpesualtaan tulppa, ovikello ja pyykinpesukone. Pikkuvikoja, mutta korjattuna parantavat asumismukavuutta huomattavasti.

33. viikonloppu: Calella

Sää muuttui sateisesta lämpimämpään.  Päätimme nauttia muutaman päivän asuinpaikkamme tarjoamasta pienestä uima-altaasta sekä pienen Calella kaupungin ravintola- sekä ostostarjonnasta. Vielä kaksi päivää sitten kaupunki vaikutti ransistyneeltä ja uneliaalta pikkukylältä, mutta nyt viikonloppuna autoja tuntui olevan joka nurkassa ja ihmisiä runsaasti liikkeellä. Rannalla tosin oli vain satunnaisia kävelijöitä ja rantatuolit oli nätisti pinoissa - vielä ei ole kesä.

Calella vakuutti meidät rannoillaan sekä palvelutarjonnallaan. Lisäksi kaupunki oli erittäin helpon ja kohtuullisen (n. 50 min) juna- tai automatkan päässä Barcelonasta pohjoiseen. Calellaon  enemmän paikallisten suosiossa kuin ulkomaalaisten, joten kylässä on hyvin edullinen hintataso niin kaupoissa kuin ravintoloissa. Kauppatarjonta ei myöskään ole pelkästään flamenconukkeja sekä -viuhkoja, vaan välissä löytyy ihan muotiliikkeitä. Ulkomaalaisia turisteja näin kesäkauden ulkopuolella on todella vähän. Vaikka suurin osa Calellan tarjonnasta olikin suunnattu paikallisille turisteille, löytyi rantakaupungista myös vanha renessanssin aikainen kaupunginosa idyllisine kujineen, kirkkoineen sekä kauniine vanhoine rakennuksineen. Myös Montenegren kansallispuisto sijaitsi aivan vieressä ja rannat olivat upeita - niin pitkää ja leveää kuin pieniä rantakallioiden välisiä poukamia, jotka tarjosivat upeita maisemia.   

Sunnuntaina juhlittiin myös hieman vappua, joimme simaa ja paistoin munkkeja koko porukalle. Espanjassakin nähtävästi vappua juhlitaan, mutta hieman toisunlaisin menoin kuin Suomessa. Huomenna maanantaina kaupat ja ravintolat ovat kuitenkin kiinni ja monilla vapaapäivä.

33. viikko: Barcelonassa ja sen ympäristössä

Viimeiset kevään vieraat lähtivät tiistaina kotiin Hollannista, jonka jälkeen me lähdettiin perheenä kohti etelää. Tytöillä on koulusta kahden viikon loma, joten ajattelimme viettää aikaa Calellassa/Barcelonassa. Seuraavat kaksi viikkoa hollantilaiset juhlivat kuninkaan syntymäpäiviä oranssilla teemalla. Me emme kuitenkaan tienneet juhlista paljoakaan etukäteen, joten emme tiedä mistä jäimme paitsi. Lisäski oli ihan mukava vaihtaa majapaikkaa aivan erilaisiin maisemiin hetkeksi. Oranssit kuninkaan bileet jäi meiltä siten ensi kertaan.

Keskiviikkona saavuttiin sateiseen Barcelonaan ja illalla saapui seuraksemme lisää sukulaisia Suomesta. Olimme varanneet etukäteen huvilan ja autot, joten lomasta oli tarkoitus tulla helppo. 12 hengen seurueelle reissaaminen vaatii paljon etukäteissuunnittelua, varsinkin kun joukossa on 6 pientä lasta. Ainakin alkuloma on mennyt mukavasti ja olemme reissanneet sopuisasti. Kävimme ostoksilla La Roca Village Outletissa, tutustumassa pieneen Besalún keskiaikaiseen kylään ja tänään Barcelonassa junalla.

Roca Village outlet shopping -kylässä, josta löytyy yli 130 merkkiliikettä Armanista Burberryn kautta Gucciin ja Ralph Laureniin. Shoppailukylä on hyvin samanlainen kuin amerikkalainen ostari ja auki joka päivä, sunnuntaisinkin. Sinne pääsee Barcelonasta joko Roca Villagen omalla bussilla, junalla tai autolla. Hinnat ovat selkeästi halvemmat kuin normaalisti kaupoissa, mutta tokihan siellä on kaikki merkkitavaraa, joissa lähtöhinta on monesti hyvinkin korkea.

Noin 30 kilometrin päässä Gironasta sijaitseva Besalú oli keskiajalla Besalún kunnan pääkylä. Kun vierailee Katalonian sydämessä sijaitsevassa noin 2000 asukkaan Besalún kylässä, tuntee palanneensa ajassa taaksepäin ritarien ja prinsessojen keskiaikaan. Kylällä on paljon tarjottavaa matkailijoille: kulttuuria, taidetta, historiaa ja erityisesti gastronomisia nautintoja. Besalún linnasta löytyy merkintöjä jo 900-luvulta ja se oli tärkeä kylä Rooman imperiumin aikana. Besalún maamerkki on sen vanha romaaninen silta, joka ylittää kylän vieressä kulkevan Fluviá-joen. Silta toimi aikoinaan Besalún pääsisäänkäyntinä. Besalú ja sen upea ympäristö ovat upea matkailu- ja valokuvauskohde. 

Barceloonassa kävimme vanhempieni kanssa syömässä Fonda Espanya -ravintolassa, johon olin saanut vihjeen nykyisin Hollannissa asuvalta espanjalaiselta ystävältä. Ravintola osoittautui todelliseksi löydöksi. Miljöö oli todella kaunis ja ruoka edullista sekä hyvää. Kaiken tämän lisäksi palvelu oli ystävällistä sekä asiantuntevaa. Samaan aikaan sisareni ja lapset tutustuivat L'aquarriumiin eli akvaarioon.