35. viikko: Kun tutkimusessa tulee seinä vastaan

Koko työviikkoni on ollut yhtä vuoristorataa tutkimuksen puolesta... Sain alkuviikosta Lund yliopiston yhteistyökumppaniltani tiedon yhteisen tutkimusartikkelin läpi menosta J. Phys. Chem. Lettersiin sekä kotiyliopistoltani viestin, että olen suoriutunut nykyisessä tehtävässäni erinomaisesti ja saan sen seurauksena palkankorotuksen. Viikon keskivaiheella sain Suomen Akatemialta arvion syyskuussa jättämästäni tutkimusrahoitushakemuksesta. Pääviesti oli, että hankkeelleni ei myönnetä rahoitusta. Loppuviikosta saan kuitenkin motivoitua itseni uudelleen ja tehtyä erittäin onnistuneesti aikaerotteiset stimuloidut Raman mittaukset nano - mikrosekunti aikaikkunassa täällä Laser laboratoriossa. Näen proteiinissa muutoksia, joita ei missään muualla maailmasssa voi mitata tässä aikaikkunassa. Sain siten tehtyä sen mitä mitä lupasin Emil Aaltonen säätiölle rahoitushakemuksessani.

Tällä viikolla olen saanut karvaasti kokea, kuinka yliopistossa tutkijoiden urat ovat yksilön oman toiminnan lisäksi riippuvaisia muun muassa tutkimusrahoituksesta, muutoksista työmarkkinoilla sekä kansainvälisistä trendeistä. Tällaiset jatkuvasti muuttuvat tekijät luovat epävarmuutta akateemisiin uriin ja aiheuttavat epätasa-arvoa meidän nuorten tutkijoiden työurille. 

Vuosien aikana käymäni keskustelut tutkijakollegoiden kanssa Japanissa, Yhdysvalloissa, Kiinassa, Saksassa, Ruotsissa, Hollannissa jne. sekä jo vuoden vanha Helsingin sanomien otsikko "Tohtorit kyllästyivät surkutteluun, pätkätöihin ja työttömyyteen - "Kiinnostavia työpaikkoja on muualla" saa minut  ajattelemaan tätä koko akateemisen tutkimusmaailman sekä toistuvien erittäin epävarmojen tutkimusrahoitushakujen mielettömyyttä. Tälläkin Suomen Akatemian hakukierroksella noin 90% meistä tutkijoista jäi rahoittamatta. Lisäksi ajattelen niitä tutkijoita, jotka hakevat vuodesta toiseen yliopistoista vakituista paikkaa pääsemättä edes haastatteluun.

"Irtisanouduin töistä/määräaikaisuuteni päättyy ja alan opiskella optikoksi/sähköasentajaksi/yrittäjäksi/sairaanhoitajaksi... tai sain harjoittelu/työpaikan oman alan yrityksestä" Yhä useampi tutkijakollegani ilmoittaa näin, silmät onnesta hehkuen. Kaikki nämä kaverit ovat ennen elämänmuutostaan ehtineet opiskella/työskennellä korkeakoulussa monta vuotta, suurin osa on saanut väitöskirjansakin väännettyä. Väitöskirjansa jälkeen he ovat saaneet hankittua oikein hyvältä kuulostavan (lähes aina kuitenkin määräaikaisen) työpaikan omalta alalta täynnä "kiinnostavaa sisältöä", "etenemismahdollisuuksia", ynnä muuta sellaista, mitä yleisesti menestyksen mittana työelämässä pidetään. He ovat myös juhlineet työpaikkaansa yliopistossa onnen kukkuloilla. Sain post doc paikan!

Sitten tapahtuu jotakin. Tehtyään useamman vuoden ajan akateemista uraa, kenties vaihdettuaankin pari kertaa yliopistoa entistä mielenkiintoisempaan, haastavampaan ja statukseltaan arvostetumpaan Suomessa tai ulkomailla. Sitten määräaikaisten työsopimusten sarja vain loppuu eikä uutta enää tulekaan.

Jotkut niistäkin onnekkaista, jotka saavat uuden määräaikaisuuden, jonain kauniina päivänä tulevat ajatelleeksi, että juuri sen kauniin päivän voisi mieluummin viettää tehden jotakin oikeasti merkityksellistä. Sen elämä tuntuuu valuvan huomaamatta ohi harmaassa toimistossa istuen, kokoustaen, artikkeleja/rahoitusrakemuksia kirjoittaen,  sähköpostiviidakkoa peraten ja päätään vain muuten vaan seinään hakaten. Noin niinkuin kärjistetysti. Yhteistä alaa vaihtaville ja ns. yliopistouraputken taakseen jättäville kolmi/nelikymppisille tutkijakollegoilleni on, että he haluavat tehdä jotakin konkreettista. Työtä, jonka avulla voi auttaa muita ihmisiä niin, että siitä saa itsellekin hyvän mielen – saman tien, eikä ehkä joskus vuosien päästä ja välillisesti. 

Itselläkin samantyyppiset ajatukset muhivat päässä, joskus voimakkaammin ja toisinaan hillitymmin. Juuri tällä hetkellä hyväksyn sen, etten ole missään maailman paras tutkija tai edes Suomen paras, mutta olen silti hyvä vähän kaikessa. Jopa arviossani luki, että olen "Very good applicant". Yritän joka päivä muistaa sen, että harjoitus tekee mestarin ja jokaisena työpäivänä oppii jotain uutta. Nyt näyttää vahvasti siltä, että tulevana syksynä minun tulee miettiä, miltä alalta löytäisin itselleni uuden uran. Joka tapauksessa toivon saavani työpaikan, joka tuo tähän astista enemmän turvaa ja pysyvyyttä. Oli työpaikkani sitten akateminen tai sen ulkopuolelta. Yksi asia on varmaa: minä en surkuttelemaan jää. Elämä on liian lyhyt sellaiseen.