6. viikko: koulumaksut

"Hallitus ilmoitti leikkaavansa lapsilisiä", "Jyväskylä nostaa päivähoitomaksuja sekä iltapäiväkerhojen maksuja", jne. Näiden noin muutaman kymmenen euron kuukausimenetyksien aiheuttavien säästötoimien julistetaan romuttavan koko pohjoismaisen hyvinvointimallin ja ajavan lapsiperheet köyhyyteen. Lasten koulutus ei minunkaan mielestäni ole hyvä säästökohde. Silti tuntuu, ettei moni Suomessa ymmärrä, kuinka ruhtinaallisesti ja avokätisesti suomalaisia lapsiperheitä yhä tuetaan julkisista varoista. Suomessa kaikki veronmaksajat osallistuvat julkisen päivähoidon ja ilmaisen koulutuksen maksamiseen. Suomalaiset lapsiperheet pääsevät tukeutumaan muihin veronmaksajiin ihan eri tavalla kuin monessa muussa länsimaassa, kehitysmaista puhumattakaan. Toissa päivän Ylen talousuutinen jakoi ajatukseni, jossa Cambridgen yliopiston taloustieteilijä Chang arveli, että Skandinavian maissa valitetaan hyvinvointivaltiosta vain siksi, että ihmiset eivät ole eläneet maissa, joissa sitä ei ole." Tästä näkökulmasta katsottuna, valitus muutamasta kymmenestä eurosta tuntuu minusta kohtuuttomalta.

Ehkä suomalaisten vanhempien kannattaisi olla hieman nykyistä kiitollisempia. Tarkastellaan vertailun vuoksi tilannettamme Hollannissa. Peruskoulutus on toki Hollannissa ilmaista, mutta hyviä valtion kouluja ei riitä kaikille ja opetuskielenä on Hollanti. Jos tutkijavanhemmat haluavat varmistaa opetuksen laadun ja että lapsi pysyy työssä edellytettävän kansainvälistymisen ajan suomalaisten ikätovereidensa kanssa samalla luokkatasolla, pitää lapsi panna kansainväliseen opinahjoon. (Tässä kohdin pitää muistaa, että lapsillamme on jo englanninkielen taitoa pohjalla, joten oletan heidän sopeutumisen englannin kieliseen ympäristöön tapahtuvan hieman sujuvammin kuin hollannin kieliseen.) Amsterdamissa tämä lysti voi maksaa yksityisessä koulussa jopa kymmeniä tuhansia euroja vuodessa. Itse pääsimme hieman halvemmalla, kun päätimme asua Utrechtissa Amsterdamin sijaan. Kuitenkin tällä viikolla maksettuani molempien tyttärien koulun lukuvuosimaksun noin 10 000 euroa sekä kolmena päivänä viikossa järjestettävän iltapäivähoidon kuukausimaksun yli 1 000 euroa, minun on vaikea yhtyä valitukseen muutaman kympin kuukausimenetyksistä Suomessa.

Kyllä, luit oikein -11 000 euroa tässä kuussa säästötililleni!

Koulutuksen kalleus on ajaa täällä keskiluokkaa ratkaisuihin, joihin Suomessa harva turvautuisi. Moni perhe tukeutuu isovanhempiin, jotta saisi koulumaksut hoidettua ja tarjottua lapselleen laadultaan parasta opetusta. Yhteistä kouluruokailua ei ole vaan joka aamu vanhemmat pakkaavat lapsille lounaan sekä pienen välipalan reppuun. Iltapäivähoitoon ei ole varaa, vaan tehdään osa-aikaista työtä, jotta ehditään ajoissa lapsia koululle vastaan. Useimmilla työssä käyvillä suomalaisvanhemmilla ei vastaavia huolia ole. Lapsille löytyy yhä vahvasti subventoitua iltapäivätoimintaa, ilmaista kouluruokaa ja laadukasta peruskoulua, riippumatta asuinpaikasta. Vanhempien ei tarvitse kieltäytyä kokopäivätyöstä siksi, että lasten hoitojärjestelyt tulisivat liian kalliiksi. Maksut jäävät pieniksi tai niitä ei ole. Suomalaiseen yhteiskuntaan on kuulunut se, että kaikki veronmaksajat hoitavat ja kouluttavat kaikkien lapset. Siitä kannattaa olla ylpeä ja kiitollinen. Lapsiperheille myönteinen malli ei saa olla itsestäänselvyys.

Nuoremman tyttäreni leipomat keksit "nero-tunnilla" perjantaina.

Tällä viikolla Helsingin sanomissa oli juttu, jossa Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch julisti: "Vanhemmuuden nähdään sulkevan hirveän määrän asioita elämästä, että sitä sitten lykätään". Omalla kohdalla en voi allekirjoittaa lausetta, sillä en ole noin toiminut. Olen hankkinut lapset suhteellisen nuorena. Lisäksi olen hallituksen ja muiden rahoittajien toiveiden mukaisesti kansainvälistynyt tutkijana. Kuitenkin maksettuani nämä tämän kuun henkilökohtaiset kansainvälistymiskulut tällä viikolla (lasten koulumaksut sekä iltapäivähoidon) omista säästöistä alan ymmärtämään oman elämäni absurdiuden muiden silmissä. Kannattaako lapsiperheen ylipäätään kansainvälistyä vai olisiko sittenkin parempi vain pysyä kotikaupungin tutuissa ympyröissä? Omani ja perheeni mielestäni kannattaa.

5. viikonloppu: Iloinen Amsterdam ja tiedemuseo

Lauantaina nukuttiin pitkään ja lähdettiin vasta iltapäivällä junalla kohti Amsterdamia. Kyselimme aamiaispöydässä tyttäriltämme, kumpaa he haluasivat mennä enemmin tiedemuseoon vaiko taidenäyttelyyn. Molempien vastaus oli seuraava: "Voimme mennä joku toinen päivä katsomaan kuuluisan Van Goghin piirrustuksia, mutta nyt halutaan tehdä tieteellisiä kokeita." Suuntasimme siten iltapäivästä aivan keskusaseman vieressä sijaitsevaan Hollannin suurimpaan futuristisen tieteen keskukseen - NEMO:oon. Saimme  hämmästellä tieteen ihmeitä ja päinvastoin kuin useimmissa muissa museoissa, täällä saatiin koskea esineisiin. Muutamia tiedemuseoita kiertäneenä, voin sanoa tämän museon olevan hyvää keskitasoa tiedemuseoksi. Ei yhtä vaikuttava kuin The Science Museum of Minnesota, mutta ei myöskään niin pieni kuin Heureka.

Tarjolla oli jos suurimmaksi osaksi fysiikan ilmiöihin perustuvia vekottimia sekä vempuloita. Tosin ohjeet oli suurimmaksi osaksi hollannin kielellä ja vain pienellä vieressä englanniksi. Itseäni jäi eniten harmittamaan se, että monissa vekottimissa puuttui täysin tieteellinen selvitys ilmiöstä. Ja kun lauantaista oli kyse, niin lapsiperheitä oli liikenteessä erittäin paljon. Paikka oli mielestäni erinomainen 6-15 vuotiaalle lapselle,  ja viihtyimmekin siellä muutaman tunnin. "Tiesitkö äiti, että olen katsonut meille ruokapaikan valmiiksi tästä kaupunkioppaasta. Sieltä on Hollannin parhaat ranskalaiset ja yli 20 erilaista kastiketta niille", ilmoitti tyttäreni tiedemuseosta poistuessamme. Lähdimme siten kävelemään kohti Vlaams Friteshuis Vleminckx -ruokapaikkaa ja opimme matkalla, että Amsterdamissa on yhteensä 165 kanavaa sekä melkein miljoona polkupyörää.

Valitsimme kävelyreittimme hieman huonosti, sillä päädyimme poikki kadulle, jossa joka kulmassa oli Coffee shop eli kahvilaa, jossa myydään virvokkeiden ja kahvin lisäksi erilaisia kannabistuotteita yksityiseen käyttöön. Kadulla kävellessämme nämä huonokuntoiset heroinistit sekä pilvipöllyissä olevat ihmiset pistävät miettimään vapaan huumepolitiikan hyviä ja huonoja puolia, suvaitsevaisuuden ja välinpitämättömyyden hiuksenhienoa eroa. Amsterdamin suvaitsevaiseen ilmapiiriin kuuluu olennaisena osana vapaa huumepolitiikka. Tähän suvaitsevaisuuden hyviin puoliin kuuluu se, että nähtävästi Amsterdamissa jokainen saa olla juuri sellainen kuin haluaa, eikä siihen sen enempää puututa. Kuitenkin elämä Amsterdamissa tuntui tällä lyhyellä kävelymatkallamme poikkeavan monella tapaa turvallisen koti-Suomen ympyröistämme. Tahtomattani jouduin tänään selittämään lapsilleni, mikä tämä imelä tuoksu on, miksi tuo vastaan tulija näyttää sairaalta, miksi kaikki polttaa jotain tupakkaa ja mitä se kannabis oikein on. Olin omassa pikkukuplassani ajatellut, että tämän keskustelun käyn lapsieni kanssa vasta, kun he ovat hieman lähempänä teini-ikää. Toisaalta jäin miettimään lasten ja nuorten erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia ja kuinka ne muuttuvat iän lisäännyttyä. Teini-iässä voi olla, minkään viestin perille menoa todella vaikeaa ja avoin keskutelu vain tyttärieni  ja minun välillä vain haaveunta. Joten ehkäpä oli ihan hyvä, että kävimme avointa keskustelua jo nyt ja lapseni näkivät miten huumeet vaikuttaa ihmiseen. Toisaalta nyt jälkeenpäin ymmärrän hyvin, miksi keskustassa ei paljonkaan lapsiperheitä liikkunut näillä seuduin, vaikka ihan hyvin olisi voinut, sillä muutama kuuluisa museon bongasin näiltä kaduilta.

Lopulta kuitenkin pääsimme ranskalaisravintolalle ja nautimme erinomaiset kolmeen kertaan upporasvassa paistetut perunatikut, majoneesin kera tietysti. Joten kyllä  kannatti kävellä kaupungin toiselle laidalle näiden ranskalaisten vuoksi, sillä edes Belgiassa sunnuntaina ei saatu nauttia niin hyvistä ranskalaisista. Kohvehtit onkin sitten asia erikseen...

5. viikko: Amersfoort ja the WALL

Maanantaina saimme vielä nauttia mummon seurasta, joten päätimme lähteä illalliselle naapurikaupunkiin. Löysimme pienen kaupungin, Amersfoortin, aivan Utrechtin läheisyydestä. Kaupunki sijaitsee Eemjoen varrella. Kaupungissa on suunnilleen saman verran asukkaita kuin kotikaupungissamme Jyväskylässä. Kaupunki on 1250-luvulla perustettu ja sieltä löytyy 98 metrinen Onze-Lieve-Vrouwentoren -kirkontorni. Tornin kyljessä on aikaisemmin ollut kirkko, mutta se on tuhoutunut jo 1700-luvun loppupuolella. Vanhan kaupungin rakennukset ovat suurimmaksi osaksi keskiajalta. Kaupungin ydinkeskusta tuntui todella pieneltä alueelta ja rakentui Stadsring -kadun sisäpuolelle. Kivoja ravintoloita ja kahviloita tuntui olevan joka nurkalla. Muita turisteja ja ulkomaalaisia tuntuu olevan aika vähän liikkeellä. Mieheni löysi meille mukavan Hete Kolen -BBQ ravintola, jonka avautumista jouduimme jopa hetken odottamaan. Odotus osoittautui kuitenkin vaivan arvoiseksi, sillä ruoka-annokset ravintolassa oli erinomaisia, suuria ja todella lihaisia. 

Olemme olleet täällä jo kuukauden. Olin tehnyt lasten kanssa sopimuksen, jos he käyttäytyvät koulussa asiallisesti, saavat he ostaa itselleen lisää Friends legoja kesälomalla kerätyillä rahoillaan. Torstaina tyttäreni muistutti minua asiasta, joten lähdimme isoon lelukauppaan vierailulle. Ajoimme the WALL -ostoskeskukseen, joka on tässä Keski-Eurooppalaisessa ympäristössä  musta lammas laitakaupungilla. Asumme kaupungissa, jossa lähes jokaiselle ruokatavaralle on oma kauppansa. Tämä kyisenen ostoskeskus voisi ulkomuotonsa puolesta olla lentokenttä tyhjine parkkialueineen. Paikka osoittautui kuitenkin kelpo paikaksi legojen osteluun, sillä hinnat kaupassa oli edullisemmat kuin missään täällä taikka edes Suomessa. Lisäksi löysimme tästä puolityhjästä ostarista vielä hyvin edullisen, laajan ja tasokkaan urheiluvälinekaupan, josta saatiin tyttärille tanssiasu sekä uimapuku syksyn urheiluharrastuksiin. 

Itse jäin illalla vielä miettimään tätä ostoskulttuuriemme erilaisuutta eri maissa. Allekirjoittaneena tunnustan viettäneeni Amerikassa sekä Suomessa hyvin paljon aikaa isoissa hypermarketeissa. Voisinpa jopa sanoa, että hypermarketit on olleet minulle jonkilainen harrastus niissä vietetyn ajan puolesta. Täällä asuessamme käytämme pientä lähikauppaa, ostamme leipämme leipomosta ja käymme torilla vihannesostoksilla. Aikaa ostosten tekemiseen menee täällä asuessa hieman vähemmän ja ainakin leivän tiedän ostavani tuoreena suoraan sen leipojalta. Hän jopa on alkanut suositella minulle kaupassaan tiettyjä leipiä kuukauden tuttavuutemme aikana. Tarkastelen kuittejani ja huomaan, että ruokakuluni on lähes saman verran riippumatta siitä, ostanko ne täällä lähikaupasta vai kotimaassani hypermarketista. Tähän lähikauppa elämäntyylin minulle riittää polkupyörä sekä jalat, ja ostan kerralla vain sen minkä jaksan kantaa. Suomessa tarvitsen tila-auton isoille koko viikon ruokaostoksille, tosin maitoa joudun hakemaan kuitenkin jopa päivä lisää jääkaapin pienuuden vuoksi. Suomessa samasta hypermarkestista saa aivan kaiken, eikä minun tarvitse lähteä ostamaan urheilutarvikkeita taikka pesukoneita toisesta kaupasta kaupungin toiselta puolelta. Toisaalta, tarvitsenko jokaisella maidonhakureissullani mahdollisuuden ostaan pesukoneen? En osaa kuitenkaan päättää kumpi näistä tavoista toimii paremmin meidän perheessä, molemmissa tavoissa on puolensa. Lähikauppojen puolesta puhuessani ainakin itse huomaan sen, että täällä olessani liikun enemmän ulkoilmassa kuin Suomessa näin aikuisiällä. Lisäksi autoni seisoo kadun varressa useina päivinä. Minun ei tarvitse kävellä hypermarketin sisällä hyllyjen välissä maitohyllylle, vaan saan kävellä saman matkan ulkoilmassa ihastellen naapuritalojen ikkunoista sisään. Eilisen ostarireissun aikana, huomasin kaipaavani näitä hypermarketteja. Tänä aamuna nauttiessani tuoretta leipää aamupalaksi, en ole ollenkaan niin varma.

4. Viikonloppu: Etelä-Hollanti, Saksa ja satulinna

Lauantaina suunnattiin auto kohti Hollannin aivan eteläisintä kärkeä. Vierailukaupugiksi valittiin Maastricht. Ajomatkaa kertyi noin pari tuntia ja vastassa oleva kaupunki olikin hieman erilainen kuin kotikaupunkimme Utrecht. Kaupungissa näkyi vahvasti Saksan, Ranskan, Belgian sekä Luxemburgin läheisyys. Eikä siis ole mikään ihme että juuri tässä kaupungissa vuonna 1991, 12 EU-maata allekirjoittivat ensimmäisen yhteisen poliittisen ja taloudellisen sopimuksen. Tästä pari vuotta myöhemmin perustettiin Euroopan Unioni. Kävelimme hetken labyrinttimaisessa kaupungissa, ostimme teetä ja nautimme tuttuun tapaan jäätelöt.

Iltapäivällä lähdimme katsastamaan roomalaisten aikaista Fort Sint Pieter aluetta. Täällä nautittiin piirakat ja katsastettiin aasialaisten tyyliin linnoitus, muutama valokuva ja autoon. Olimmehan aivan Saksan vieressä, ja tottakai meidän oli kerättävä kauppojen aukioloaikoina toiseen maahan viiniostoksille sekä illalliselle. Suuntasimme kohti Aachenin kaupunkia, jossa kävimme 'säästö'-ostoksilla sekä italialaisessa ravintolassa syömässä. Yöksi suuntasimme takaisin kotiin, koska matka oli vain sen pari tuntia Utrechtiin.

Sunnuntain vierailukohde oli Kasteel de Haar noin kymmenen kilometrin päässä Utrechtin keskustasta. Linnaa pidetään yhtenä Hollannin hienoimmista. Itse jo pari viikkoa sitten sen ohi sattumalta pyöräilin, mutta silloin vielä jäi selvittämättä millaisesta paikasta oikeastaan onkaan kyse. Paikalla on sijainnut linna jo ainakin 1300-luvulta saakka. Nykyinen rakennus on kuitenkin vain reilu sata vuotta vanha. Linna on kuitenkin rakennettu muistuttamaan satulinnaa keskiajalta, jollaista ei oikeastaan koskaan ole ollut. Varustelutasoltaan linna oli puolestaan aikansa viimeisintä huutoa.

Linnassa on yhteensä 200 huonetta ja 30 kylpyhuonetta, joista vain pieni osa on yleisön nähtävissä. Linnan rakentaminen kesti kaksikymmentä vuotta (1892-1912). Sen pääsuunnittelijana toimi arkkitehti Pierre Cuypers, joka on suunnitellut myös Amsterdamin päärautatieaseman ja Kansallismuseon (Rijksmuseum). Linnan rakentaminen mahdollistui, kun tilukset perinyt paroni Etienne van Zuylen van Nijevelt meni naimisiin paronitar Hélène de Rothschildin kanssa. Paronitar sattui kuulumaan Rothschildin pankkiirisukuun, joka omaisuuden kerrotaan olleen aikanaan maailman suurin. Rothschildin suku rahoittikin koko valtavan rakennustyön, johon kuului myös linnan puutarhan tilalla sijainneen Haarzuilens nimisen kylän siirto etäämmäksi. Vain kylän kirkko jätetiin vanhalle paikalleen, mutta kylän asukkaat siirrettin. He muuttivat noin kilometrin päähän rakennettuun uuteen kylään, jonka rakennukset oli myös rakennettu keskiaikaa jäljittelevään tyyliin.

Linna puistoineen oli vaikuttava näky sekä ulkoa että sisältä. Käsityötaito todella näkyi jokaisessa yksityiskohdassa mm. linnan pääsalin lattiaa peittävässä 100 neliömetrin suuruisessa käsinkudotussa persialaismatossa. Puutarha oli myös viimeistä ruohonkortta myöten kuosissa. Toinen kysymys on tietysti, mitä järkeä on ollut suuren satulinnan rakentamisessa 1900-luvulla keskelle hollantilaista maaseutua. Onneksi tästä komeudesta pääsee nykyään myös tavan tallaaja nauttimaan. 2000-luvun alussa Van Zuylen van Nyevelt -perhe siirsi linnan hoidon sitä varten perustetun Kasteel de Haar -säätiön vastuulle. He tosin varasivat suvulle yhä oikeuden kayttää linnaa kuukauden vuodessa.

4. viikko: Mummo kylässä ja rannalle

Tiistai-iltana saimme vieraaksi tyttäriemme mummon. Tytöt olivatkin aivan täpinöissään, kun mummo tuli meille viikoksi kylään. Kahden kilon Eloveena -kaurapuuropaketti oli paras tuliainen Suomesta. Tosin nuorempi tyttäremme olisi toivonut vielä lisäksi Eila -maitopurkkia. Suomalaisista aamurutineista on todella vaikea päästä eroon ja tämä "sokerinmakuinen" laktoositon maito saa jopa omat ihokarvat pystyy.

Syyskuinen helle jatkui ainakin torstaihin asti... huh, miten kuuma täällä onkaan! Toimisto, koti ja koulu ilman ilmastointilaitetta 30 asteen helteessä on aika hikinen yhdistelmä. Keskiviikkona päätimme suunnata heti töiden jälkeen merenrannalle. Ajatuksena oli löytää hieman syrjäisempi rantakohde, jottemme joutuisi koko iltapäivää olemaan ruuhkissa. Bergen oli itsessään todella viehättä ja kaunis pikku kaupunki, mutta Bergen aan Zee rantapaikka oli sitten omaa luokkaansa. Sininen meri, vaaleana kimmeltelevä samenttinen hiekka ja ne dyynit. Kyllä siinä kalpenivat myös monet Etelä-Euroopan lomakohteet. Itse en Hollantia aikaisemmin pitänyt rantakohteena, mutta nyt jo kahdella hiekkarannalla käyneenä, joudun muuttamaan mielipidettäni. Paikka sijaitsee Pohjois-Hollannissa eikä sinne ollut kovin pitkä matka Amsterdamista. Kartasta kun katsoo Bergen aan Zeen lähellä sijaitsee myös Egmond Aan Zee, Castricum Zee, Schoorl, Zandvoort, Den Helder jne. Kaikissa näissä on varmasti aivan yhtä ihana ranta ja ehkä vähän väljempää kuin tunnetulle Den Haagin rannalla. Auringon jo laskiessa käytiin vielä rantaravintolassa syömässä. Tämä Noord ravintola osoittautui ihan kelpo paikaksi.

Tänään käytiin sitten Utrechtin kaupungissa pyöräillen. Saatiin jopa mummo ajamaan koko matka pyörällä, kun kerrottiin että pyörätiet on tasaisia ja mäettömiä. Näin yhtenä iltana viikossa (torstaisin) kaupat on myöhempään auki, joten päätimme käydä katsomassa josko kaupungin pikkuliikkeistä löytyisi jotain. Matkalla löydettiin keskustasta herttainen jäätelöauto, josta ostettiin taas kerran jäätelöt.

3. viikonloppu: Tuulimyllyjä ja jäätelöä

Jos jostain Hollanti on kuuluisa, niin tuulimyllyistä. Myllyjä on ympäri maailmaa, eikä niissä sikäli ole mitään erikoista. Hollannissa myllyillä on kuitenkin erikoisasema, sillä niitä on käytetty erityisesti maa-alueiden kuivatukseen. Noin 40 %:a Alankomaista Randstadtin itäpuolella on itse asiassa meren pinnan alapuolella. Maan valtaaminen alkoi jo varhain ja silloin tuulimyllyt tarjosivat oivan keinon vesimassojen siirtämiseen. Hollannissa tuulee reilusti, joten tuulivoimaa on saatavilla mainiosti ympäri vuoden. Kulta-aikojen jälkeen kuivatuksessa on siirrytty sähköpumppuihin ja viljakin jauhetaan muilla keinoin, joten suuri osa myllykannasta on rapistunut, purettu tai hävinnyt. Suurin tuhoamisvimma ajoittuu 1800 ja 1900 luvuille. Silti myllyjä Hollannissa on olemassa vielä noin tuhatkunta, joten eivät ne ihan kokonaan ole kadonneet peltomaisemista. 

Alkuperäinen ideamme oli katsella muutama tunti näitä tuulimyllyjä ja suunnata hellepäivän ratoksi rannalle. Mutta alue osoittautui niin isoksi, että emme koskaan päässeet sinne rannalle... Olimme lauantain Kinderdijk -kaupungin laidalla. Kinderdijk on siis pienehkö kylä Rotterdamista sisämaahan päin Lek -joen varrella. Kylässä itsessään ei ole mitään erikoista. Kinderdijk -tuulimyllyalue on Unescon maailmanperintökohde vuodesta 1997 lähtien. Myllyt on rakennettu vuoden 1700 luvun puolivälissä. Löysimme tyttäremme laskujen mukaan yhteensä 19 tuulimyllyä, jotka ovat aikoinaan olleet käytössä veden pumppaamista varten, sillä alue on noin 4 metriä meren pinnan alapuolella. Nykyisin tuulimyllyt on korjattu asumuksiksi ja veden siirtäminen altaasta toiseen hoidetaan sähköisten pumppujen avulla. Kaksi myllyistä on avoimia yleisölle, joihin pääsimme tutustumaan pientä rahallista korvausta vastaan. Kävimme ihmettelemässä näitä museoita ja totesimme, että on kyllä ihmiset ollut taitavia jo 1700 luvulla. Tuulimyllyt puuosineen oli sen verran vaikuttavia, joten ei ihme Don Quijote luuli näitä jättiläisiksi - itsekin olisin erehtynyt.

Jäätelöä tuli viikonlopun aikana syötyä runsaasti, oheessa kuvassa näkyy syy miksi. Suosikkimakuja on vaikea valita ja aina löytyy uusia. 

3. viikko: Tutustumme lähiympäristöön

Heti jo toisena päivänäni Hollannissa törmäsin ikävään ongelmaan liittyen suomalaisiin  pankkikortteihin. Pyörähdin lähikaupassamme ja tarjosin korttejani kassalle. Omistan siis suomalaisen Visa-kortin, eikä tämä kelvannut kassatädille. Olin aivan ihmeissäni, kun kassalla työskentelevä nainen katsoi korttiani ja totesi, etteivät he ota Visaa lainkaan vastaan. Onneksi olin nostanut käteistä jo Suomessa, joten sain lunastettua itseni ulos kaupasta. No eipä ollut tullut mieleenkään, ettei Visa käy maksuvälineenä Hollannissa. Tähän korttien käymättömyyteen kannattaa varautua Hollantiin matkustaessa, vaikkakin rahaa saa ulos Visalla automaateista. Juna-asemalla ja yliopiston läheellä Amsterdamissa suurin osa paikoista hyväksyy Visan, mutta käteistä kannattaa kantaa mukana ikäviltä yllätyksiltä välttyäkseen. Kunhan vaan nyt jossain vaiheessa saisi sen BSN-numeron, jotta pääsisi hankkimaan paikallisen pankkikortin.

Eilen meitä sää taas suosi ja iltapäivän hikisen pyöräilyn jälkeen suuntasimme ulos syömään. Emme kuitenkaan jaksaneet lähteä kauaksi, vaan suuntasimme lähimpään Buurten -ravintolaan. Ravintola sijaitsee vanhassa teollisuustalossa ja sen terassi on ollut joka päiväohi pyöräillessämme aivan täynnä ihmisiä. Eikä suotta, ruoka oli erittäin maukasta ja hintataso edullinen. Ehkäpä tulemme tähän toistekin syömään, koska jälkiruuat jäi maistamatta. Illan lopuksi kävimme vielä kanavassa uimassa. Vesi ei suomalaisten standardien nähden ollut kovin puhdasta, mutta ihan hyvin siinä pääsi vilvoittelemaan. Viikonloppuna on vielä päästävä merenrannalle, koska sää näyttää tulevana viikonloppuna ja ensi viikolla helteiseltä. Taitaa olla tämän kesän viimeiset helteet...

2. viikonloppu: Paljon apinoita ja katusoitantaa tyttöjen kesken

Lauantaina nuorempi tyttäreni vaati päästä eläintarhaan. Vaatimus syntyi mitä ilmeisemmin siitä ajatuksesta, että Pekingissä ja Madisonissa asuessamme kävimme heti ensimmäisenä viikonloppuna eläintarhassa. Perjantai-iltana nettisurffasin kuumeisesti läheellä sijaitsevia eläinpuistoja. Mielenkiinto kohdistui heti puistoon, jossa tuntui olevan vain apinoita niiden luonnollisessa ympäristössään. Lauantaipäivän kohteeksemme valikoitui siis Apenheul -eläintarha, joka on alle tunnin ajomatkan päässä Utrechtista. Se on ensimmäinen puisto maailmassa, jossa eläimet saavat liikkua aivan vapaasti sekä ihmisten että kasvillisuuden keskellä. Puistoalue metsineen on suuri ja sijaitsee Apeldoorn kaupungin vieressä. Puisto on avoinna keväästä syksyyn ja sen toiminta on rahoitettu täysin Apelheul -säätiö varoilla. Puistossa on 60 vakituista työntekijää, paljon sesonkityötekijöitä, tutkimuskeskus, kolme ravintolaa sekä pari matkamuistokauppaa. Vaikka en ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan koko puistosta, se osoittautui erittäin siistiksi paikaksi ja eläimet tuntuivat voivan siellä hyvin.

Apinapuisto on valokuvaaja Wim Mager hengentuote. Hän osti ensimmäiset kääpiöapinansa jo 60-luvulla. Mitä ilmeisemmin harrastus lähti nopeasti käsistä ja 1971 avattiin ApelHeul -teemapuisto. Alusta alkaen apinoiden haluttiin asustavan lähes luonnollisessa ympäristössään, jotta niiden käyttäytymistä voitaisiin tutkia. Aluksi puistossa oli vain muutamia lajeja, mutta nyt siellä asustaan jo yli 30 eri kädellistä, mukaan lukien kääpiösimpanssit, gorillat ja orangit. Ehdottomasti vierailun arvoinen kohde, jos näillä seuduilla sattuu liikkumaan. 

Sunnutaina uhmasimme tyttöjen kanssa vesisadetta iltapäivästä ja suuntasimme pyörät kohti Utrechtin keskustaan kohti UitFeest 2016 -tapahtumaa.

UitFeest -tapahtuma on jo 15 vuotta vanha ja se on Utrechtin isoin ja onnistunein ilmaisfestivaali. Kävijöitä tapahtumassa on noin 60 000 vuosittain. Kaupunkijuhlaa voi hyvin verrata Helsingin taideiden yöhön, koska lähes kaikki esitykset on ilmaisia ja taidepainotteisia. Liikkeellä oli useita katutaiteilijoita, tarinankertojia, positiivareiden soittajia ja tanssiryhmiä. Vaikka tarjolla oli toiminnallisia linnan turnajaisia ja ilmaisia teatteriesityksiä, tytöille tuntui riittävän vanhan kaupungin keskustan ja sen kahviloiden ihastelu. Itse ihastuin Amsterdamista kotoisin olevan "The Famous Unknowns" -bändin katusoitantaan, jota kuuntelimme hetken kaupungin keskustassa. Kaksi rumaa miestä, rumpukone ja karvalakki järjettömän pitkillä kitarasooloilla tuntui toimivalta yhdistelmältä tänä sateisena iltapäivänä.

2. viikko: Hollanti on pyöräilymaa

Hollannista puhutaan usein pyöräilymaana, mutta aika harva suomalainen on kuitenkaan käynyt paikan päällä pyörällä ajelemassa. Muutaman viikon koeajon suorittaneena voin todetan, että Hollanti on ehdottomasti tutustumisen arvoinen pyöräilymaa. Taajamissa on erinomaiset viitoitetut pyörätiet ja pyörällä pääsee melkein minne tahansa jopa junaan. Jokaisella matkailusivustollakin kehutaan aina hollantilaisten pyöräteitä. Nyt niitä on sitten tullut itsekin kokeiltua.

Ensimmäisinä päivinä sitä vain katseli ihmetellen hollantilaisten polkupyöriä, kun etsimme vanhemmalle tyttärellemme uutta polkupyörää. Minulle ei tullut vastaan ainakaan yhtään entuudestaan tuttua pyörämerkkiä. Suuri osa pyöristä näytti olevan todella vanhoja. Tarkempi tarkastelu pyörätelineissä kuitenkin paljastaa, että kyllä pyörät ovat suurin piirtein tältä vuosituhannelta. Runkomallit ja satulat vain ovat perinteisiä ja vanhoja. Kaupunkipyörän runkomalli on ilmeisesti hyväksi todettu ja parempaakaan ei ole vielä tehty. Lisäksi tulevat vielä nämä kaikenlaiset tavarapyörät, nojapyörät, lastenkuljetuspyörät, jne. Valinnanvaraa siis kuitenkin riittää. Koska lastenpyöriä ei kadunvarsiliikkeissä liiemmin ollut, päädyimme tarkastelemaan netin tarjontaa. Pyörä tilattiin ja viiden päivän päästä se oli jo koeajossa tyttärellämme. Aivan supersöpö, kuten kuvassa näkyy!

Hollantilaiselle polkupyörä on kulkuneuvo, ei kuntoiluväline tai erikoisuuden tavoittelua varten hankittu uusinta mallia oleva hilavitkutin. Maastopyöriä ei juurikaan tarvita, koska pyörätiet ovat erinomaisia. Toinen selitys kalliiden maastopyörien vähäisyyteen on kuulema niiden hyvä suosio pyörävarkaiden keskuudessa. Itsekin sain kokea pitkäkyntisen muutama päivä sitten, kun pyöräilykypäräni anastettiin juna-aseman pyöräparkista. Ihmettelen kyllä, ketä kypäräni kiinnostaa, sillä kaupungin kaduilla pyöräilevät aikuiset eivät tunnu käyttävän kypärää. Silti Hollannissa pyöräilijöiden liikennekuolemia on vähiten maailmassa, kun suhteutetaan kuolemat ajettujen kilometrien määrään. Syitä on varmasti monia, itsekin voin sanoa jo neljä:

1. Autot väistävät AINA pyöräilijöitä suojateillä (ja muutenkin);
2. Onnettomuustilanteissa autoilija asema on aina heikompi;
3. Pyöräilijät poikkelehtivat risteysten yli omia kaistojaan ja liikennevalojaan käyttäen;
4. Tien alituksia ei ole ja pyöräteiltä puuttuu kynnykset.

Pieni varoituksen sana kuitenkin tähän on lisättävä. Pyöriä on ainakin ruuhka-aikoina aivan mahdottomasti liikenteessä, ja aluksi tuntui ettei sekaan tälläinen sunnuntaipyöräilijä oikein edes mahdu.

Päivä päivältä olen kuitenkin alkanut ymmärtää ja kunnioittaa tätä heidän pyöräilykulttuuriaan ja -intoaan. Siitä meillä olisi Suomessa paljon oppimista. Täällä pyörällä pääsee aivan joka paikkaan joutuisasti, jopa nopeammin kuin autolla. Toisin sanoen, pyöräilijä on Hollantilaisten katujen kuningas!