Lisää papereita ja byrokratiaa... Huomasin pari viikkoa sitten saatuani viimein tämän BSN-numeron, että oma statukseni on täällä naimaton, kuten myös mieheni. Tietty asian olisi varmasti huomannut nopeamminkin, jos olisi osannut hollannin kieltä hieman enemmän. Täällähän nämä kaikki viralliset paperit tulee tällä hollannin kielellä. Lisäksi lapsemme eivät ole täällä virallisesti lapsiamme. Tähän täytyi tehdä muutos, jotta saan viimein pankkitilin ja hakea mahdollisesti verohelpotuksia täällä asuessamme. Maanantaiksi mieheni oli varannut minulle uuden ajan kaupungintalolle, jotta pääsen todistamaan perheeni virallisesti omakseni. Reippaasti polkaisin pyörällä itseni liikkeelle klo 11 aikaan tähän varattuun tapaamiseen ja odotin aulassa omaa vuoroani. Viimein aikani koitti ja sain hoidettua itseni ja mieheni naimisiin, mutta lapsemme ovat edelleen ilman vanhempia. Syntymätodistus, apostille, jne. Näitä lomakkeita ei tarvittu edes, kun muuttimme kommunnistiseen valtioon saatikka sitten maailman suurimpaan vakoiluvaltioon. Miten toisesta EU-maasta toiseen, voikin vaatia näin paljon byrokratiaa?
Vastaus liittyy varmasti nykyhistoriastamme, jossa maahanmuuttovastaisuus voimistuu koko EU-alueella. Maahanmuuttovastaisuutta perustellaan yleensä tällä lauseella: "maahanmuuttajat vievät valtaväestön työpaikat". Ei, en ole viemässä kenenkään työpaikkaa. Olen omasta maasta lähetetty tutkijatohtori ja palkkani maksetaan edelleen kotimaasta. Tulen kuitenkin maksamaan tänne verot, aion syödä paikallisissa ravintoloissa ja ostaa paikallisilta yritäjiltä heidän tuotteitaan. Mutta ei, se ei riitä. Tarvitsen uuden todistuksen, jolla voin lapseni voivat todistaa, että olen heidän äiti ja mieheni heidän isä. Onni onnettomuudessa, mieheni oli Suomessa tällä viikolla ja haki nämä tarvittavat todistukset. Nyt vaan varaamaan uutta aikaa kaupungintalolle ja lapset omiin nimiin, jotta pääsee seuraavaksi tutustumaan paikallisiin veroviranomaisiin.
Jatkan lapsista ja heidän koulustaan... Tällä viikolla minulla oli keskustelut tyttöjen edistymisestä heidän opinnoissaan täällä. Puhuin molempien tyttöjen opettajien kanssa ja sain kuulla, että selvää kehittymistä oppimisessa oli tapahtunut. Molemmat yrittävät kovasti saada kontaktia muihin lapsiin sekä opettajaan ja tuntuvat viihtyvän koulussa jopa erinomaisesti. Nuorempi tyttäreni oli oppinut uuden sanan "compliment". Enää ei pyydetä ruokapöydässä: "Milk?" vaan "Could you mother give me milk, please?". Lisäksi nuorin tyttäremme on onnistunut saaman tässä lyhyessä ajassa itselleen vahvan englantilaisen aksentin intialaiskorostuksella sekä osaa kirjoittaa pieniä lauseita tekstaamalla, laittaen isot kirjaimet, pilkut sekä pisteet kohdilleen. Opettajan mielestä hän on valloittava lapsi, jolla on vahva luonne ja persoona. Vanhempi tyttäremme on luokkansa tähtioppilas matikassa ja saa joka viikko enemmän ja enemmän pisteitä sanakokeista. Hän alkaa pikku hiljaa osallistumaan luokan opetukseen sekä saa omaleimaisella huumorillaan koko luokan nauramaan kesken koulupäivän.
Keskustelun jälkeen jäi miettimään, miksi suomalaisessa koulussa on ainoastaan kouluvuoden alussa vastaavat 15 minuutin keskustelut opettajan kanssa ja vanhempien osallisuus heidän omien lapsien koulutyöhön lähes olematonta. Suomessahan tietoa lapseni koulupäivänkulusta opettajalta saan ainoastaan, jos sitä todella haluan ja uskallan sitä kysyä. Kärjistettynä voisin jopa sanoa, että tiedon lapseni koulupäivästä joudun muodostamaan ainoastaan oman lapseni sekä hänen mielikuvien perusteella. Itse en myöskään muista, että lapseni kehitykseen oppijana olisi paneuduttu samanlaisella pedagogisella otteella kuin täällä. Esimerkiksi, että opettaja olisi auttanut häntä tunteiden hallintaa taikka hänelle olisi etsitty oikea oppimistasoa yhdessä vanhempien kanssa keskustellen.
Täällä tulen käymään samaiset keskustelut opettajien kanssa vielä kolme kertaa tänä lukuvuonna. Tämän lisäksi sovimme opettajien kanssa yhdessä, kuinka voin tukea lapsieni oppimista kotioloissa. Näitä tälläisiä kehitysraportteja on edes turha haaveilla Suomessa, sillä jos lapsesi pärjää ihan hyvin jopa reilusti isommassa luokkakoossa. Kaikki tiivistetään tähän alkulukuvuoden 15 min: "Ongelmia hänellä ei ole oppimisessa ja hän tuntuu saavan jo kavereita". Voisikohan tässä olla selitys, miksi suomalaiset lapset eivät viihdy koulussa? Sillä, jos vanhempia ei koulu kiinnosta, niin miten heidän lapsensa siellä voisivat viihtyä ja kokea koulun merkitykselliseksi. Toisaalta joku voisi kysyä, tarvitseeko koulussa viihtyä ja meidän vanhempien kokea olevansa osallisina lapsiemme koulutyöhön. Itse vanhempana haluan, että kouluviihtyvyys paranee ja olen osallinen omien lapsieni koulutyöhön. Vanhempien osallisuus koulutyössä näkyy myös heidän omassa arjessaan, eilen aamulla sain juoda aamukahvini muiden oppilaiden vanhempien kanssa ja tänään minulla sekä lapsillani olisi mahdollisuus syödä illallista koulun tiloissa ja katsoa yhdessä elokuvaa. Jätämme kuitenkin elokuvan väliin ja suuntaamme kaupungin toiselle puolelle uimahalliin - tietenkin polkupyörillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti